se pistää ajoittain itkemään

Miksi on pakko tieten tahtoen tehdä asioita, joista tietää tulevan paha mieli?

Pitäisi itkeä enemmän elämälle kuin televisiolle, mutta kun televisiossa kuollaan, surraan rakkaita ja vietetään hautajaisia, en vieläkään voi olla itkemättä. Koska, vieläkin, kaikki se on liian lähellä. Ja liian kipeää.

Surun pitäisi haalistua, unohtuakin. Ainakin jos uskoisi siihen, mitä sanotaan. Mitä maailma ajattelee ja odottaa. Mitä lähimmäiset toivovat. Muttei se mihinkään menee. Se muuttuu ehkä ja sen kanssa on pakko oppia elämään, mutta jos menettää rakkaimpansa, ei sitä koskaan pysty antamaan anteeksi. Vaikka se miten olisi luonnollista ja tapahtuisi oikeassa järjestyksessä.

Välillä minä pelkään, että se suru on liian vaikeaa toisille ihmisille. Ettei siitä enää saisi puhua. Enkä minä aina puhukaan. Mutta ei se mene minusta pois. Eikä siitä tule minulle koskaan helppoa.

Sen television voisi tietysti sulkea. Mutta sitä surua ei.

tää on hyvä päivä olla minä, mä ja meitsi

Ikä. Pelkkiä numeroita. Ja oikeastaan, kaksi ja kuusi ei vielä ole niin kovin paljon. Mutta siitä lisää joskus toiste. Koska niistä kahdesta ja kuudesta huolimatta tänään on ollut ihan paras päivä.

Minä en oikeastaan pidä juhlista. Tai en pidä juhlapäivistä. Ja pelkään juhlien järjestämistä. Rakastan kauniiden kattausten ja ruokalistojen suunnittelua; ajatusta siitä, että kotini olisi täynnä parhaita, nauravia ja kauniita ihmisiä ja lämmintä tunnelmaa. Mutta en pidä keskipisteenä olemisesta. Tai, pidän siitä ehkä eniten maailmassa. Mutta yleensä pelkään, etten kuitenkaan oikeasti olisi sitä, enkä koskaan uskalla koettaa onneani.

Olisi huikeaa olla se tyttö, joka järjestää kaupungin parhaita juhlia. Sellaisia, joista kukaan ei halua jäädä paitsi. Sellaisia, joiden vuoksi skipataan kaikki muu.

Mutta välillä on parasta olla se tyttö, jonka juhliin tulee juuri niitä rakkaimpia. Juuri sopivasti, niin että kaikkien kanssa ehtii hymyillä ja nostaa maljoja. Ilman stressiä ja jännittämistä. Niin, että oikeasti tuntuu siltä, että kaikki ne haluavat olla juuri nyt juuri tässä ja juhlia juuri minun kanssani.

Kun istuin yksin kauniiksi katetun pöydän ääressä vielä tunti sen jälkeen, kun juhlien oli määrä virallisesti alkaa, saatoin hetkeksi sortua ajattelemaan, että tämä on niin tyypillistä. Minun elämäni on juuri tällaista. Kukaan ei kuitenkaan tule. Mutta sitten kohotin samppanjalasin ja join maljan itselleni. Söin makeimmat mansikat salaatin päältä. Hengitin syvään ja hymyilin peilille.

Ja sitten ovikello soi ja rakkaimmat, parhaimmat ihmiset tulivat. Minun luokseni, vain minun vuokseni.

”Mä elän kauan ellen ehi kuolla nauruun.”
- Ruudolf

on the slippery edge of everything and nothing

Sekopäinen tyttö. Kaikki tuntuu olevan ihan liikaa. Tekisi mieli työntää pää pensaaseen ja käpertyä peiton alle piiloon. Eikä sekään riitä, mitään muuta en ole tehnytkään viime päivinä. Tekisi mieli nousta ylös ja huutaa koko maailmalle takki auki, näyttää että minä pystyn ja selviän.

Välillä olen ihan varma siitä, että kaikki selviää, tout va bien ja lopulta kaikki menee hyvin ja Ranskakin antaa periksi kun jaksaa tarpeeksi tapella ja huutaa ja puolustaa itseään. Välillä tuntuu, etten jaksa edes huomiseen. En tiedä, miten pystyn aamulla taas nousemaan ja menemään töihin ja osaamaan kaikkia asioita ja hallitsemaan sitä kaikkea. Vaikken jaksaisi enää sekuntiakaan istua yksin täällä, tukahduttavien seinien sisällä.

Haluaisin että joku tulisi auttamaan ja heti kun joku yrittää, se ahdistaa enemmän kuin mikään. Haluaisin selvitä kaikesta, itse ja kunnialla ja viimeksi nauraa. Haluaisin sanoa kaikille suorat sanat ja samalla paeta niin pian kuin mahdollista, kolme viikkoakin on liian pitkä aika ja samalla se on kamalan lyhyt aika miten helvetissä saan kaiken hoidettua ennen kuin kolme viikkoa on kulunut. Työt, läksiäiset, kesätentin ja pakkaamisen ja muuton ja uuden asunnon ja tilit selviksi typerien ranskalaisten opinto-ohjaajien ja typerien suomalaisten ex-poikaystävien kanssa. Tekisi mieli vihata niitä kaikkia.

Ja samalla tekisi mieli rakastaa kaikkia, rakastaa jotakuta. Palata jonkun luo jäädä ikävöimään. Ja haukkua pystyyn kaikki ne, jotka luulevat, että elämässä ei voi olla mitään muuta kuin rakkautta, että mikään muu ei merkitse mitään. Kaikki ne, jotka hurahtivat lapsiin ja häihin ja perheisiin. Eikä se oikeastaan liity mitenkään mihinkään, mutta niitä olen tuskastumiseen asti joutunut kuuntelemaan ja nämä kolme ja puoli päivää yksin kotona, sisällä, oman pään sisällä ovat jo liikaa.

Ne yrittävät saada minut uskomaan, että se on jotain arvokkaampaa kuin tämä, tämä minun elämäni, jossa kaikki on vähän keskeneräistä ja aikuisuudestakin olen saanut vain ne eriparisukat ja kakkupohjan reunat, en mitään päävoittoja. Tämä kaikki mitä teen, on jotain, mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten, saattaa valmiiksi ja tulla sitten valmiiksi itsekin. Siirtyä eteenpäin eikä velloa näissä typerissä haaveissa pakenemisesta ja sielunkumppanin löytämisestä vielä tänäänkin, kun kolmen päivän päästä minä täytän 26.

Enkä silti tee mitään, istun tässä ja tuijotan tyhjää tietokoneen ruutua, enkä uskalla avata suutani tai olla hiljaa, mennä ulos tai pysähtyä.

split second

Joskus ihmettelen, miksi haluan väen väkisin koko ajan työntää itseni paikkoihin ja tilanteisiin, joissa en osaa, en tiedä tai tunne. Pakotan itseni sopeutumaan koko ajan uusiin sääntöihin. Siinä voi ehkä oppia jotain, joskus paljonkin, mutta oikeasti haluaisin ehkä oppia vain pysähtymään hetkeksi; olemaan paikoillani.

Minä inhoan uusia työpaikkoja ja elinympäristöjä. Inhoan sitä, etten osaa kaikkea enkä pysty hallitsemaan kaikkea. Inhoan esittelykierroksia ja sitä, että koko ajan pitää jaksaa hymyillä ja olla paras, kaunein ja se kaikkein kiinnostavin.

Pelkään vähän uusia ihmisiä. Tai joskus aika paljon. Sitä, että koko ajan pitää keksiä jotain hohdokasta sanottavaa ja vähintään säkenöidä. Hymyillä kauniisti ja vaikuttaa älykkäältä. Minä olen niin tottunut painamaan katseeni ja katoamaan tapetteihin. Olemaan mauton ja väritön. Vieläkin on joskus vaikea uskoa, että kukaan toinenkaan voisi nähdä mitään muuta. Tai mitään.

Minä olen lopen kyllästynyt hoitamaan asioita ja pärjäämään. Olemaan se, joka tietää tai ainakin osaa selvittää. Huolehtimaan itsestäni, tuli mitä tuli.

Ranskaan lähteminen on jotenkin äärimmäinen esimerkki kaikesta siitä, mitä minä pelkään tai kavahdan. Vieras maa, vieras kieli. Pelkkiä tuntemattomia, joista yhtäkkiä pitäisi tulla parhaita ystäviä. Joille pitäisi jaksaa olla parhaansa ja joiden pitäisi silti oppia hyväksymään minut juuri tällaisena. Kiukutteleva yliopisto, katastrofaalinen asuntotilanne ja byrokratian loputtomat kiemurat.

Onko minun ihan pakko? Ja miksi, miksi ihmeessä on? Eikö itselleen voisi joskus antaa luvan hengähtää? Luvan olla tyytyväinen juuri tähän, juuri tässä.

Minä vain luulen, ettei se riitä. Ranska on iso asia, jättimäinen asia. Mutta jos rupeaa pelkäämään isoja asioita, ihan pian pelkää myös pieniä. Ja jos pelkää niitä jo nyt, on paras alkaa taistella. Puhelinsoittoja, ääneen puhumista tai aidosti hymyilemistä. Upeana olemista. Vieraiden tervehtimistä. Kysymistä. Vastaamista. Suorana seisomista. Niiden vuoksi kannattaa taistella.

Joskus minä kuitenkin yllätän itseni. Menen niiden juhliin, vaikken tunne sieltä ketään. Puen sellaisen paidan, jossa on vaatekaapin avonaisin kaula-aukko ja uuden hameen. Korkeat korot. Tilaan rohkeasti vielä viidennen tai kymmenennen lasillisen, mutten tule liian humalaan. Juon toisten laskuunkin, jos tarjotaan. Syön niin monta leivonnaista kuin mieli tekee, enkä ajattele että mitä ne nyt minusta ajattelevat. Lähden jatkoillekin. Puhuttelen ihmisiä nimeltä ja katson silmiin. Niitäkin, joita olen aina pelännyt. Niitä, jotka tulevat joka päivä minua vastaan yliopiston käytävillä, eivätkä silti tunne. Otan senkin kohteliaisuutena. Nauran ääneen, vaikka se näyttää hölmöltä valokuvissa. Olen hetken murehtimatta.

Ja se, se on jotain arvokasta. Siltikin, vaikka se bileiden söpöin ja kivoin poika kertookin illan lopuksi jatkavansa matkaansa tyttöystävänsä luokse. Ja että ihan kohta se muuttaa maailmalle. Ihan toisaalle vain kuin minä. On se silti söpöin ja kivoin. Ja hymyilee ehkä seuraavankin kerran tavatessa. Sellaisia ihmisiä on parasta tavata. Vielä ihan vahingossa.

Ja jos yksi ilta puolituttujen seurassa voi olla niin parasta, ehkä vuosi Ranskassa on sittenkin sen arvoinen. Kenties koko elämäkin.

joitain ihmisiä on vain pakko rakastaa

Jotkut ihmiset ovat kuin magneetteja. Niitä ei vain voi vastustaa. Ne pystyvät valaisemaan koko huoneen pelkällä hymyllään ja kun ne ovat siinä, lähellä, koko muu maailma menettää merkityksensä.

Minun elämässäni on monta sellaista ihmistä. Niitä ei koskaan lakkaa rakastamasta, vuosien tai kilometrienkään päästä. Ne tuntuvat omilta, aina. Niitä ei haluaisi menettää muille, mutta vaikka ne joskus menevätkin, niistä jää aina jotain meihin.

Ne ihmiset tietävät tarkalleen, kuinka kauan jaksat kuunnella niiden hyväntahtoista piikittelyä ja milloin täytyy pilailun sijaan sanoa jotain kaunista. Niiden kanssa voi yhtäkkiä heittäytyä vakavaksi ja seuraavassa hetkessä taas nauraa sydämensä pohjasta; niiden kanssa, ei niille. Niistä tietää, että ne ajattelevat sinua, silloinkin kun ne eivät ole tässä. Jos ne sanovat jotain, siihen on pakko uskoa.

Sillä ei ole mitään väliä, millaisia ne ihmiset ovat. Miten ne elävät tai mitä ne ajattelevat. Miltä ne näyttävät tai mistä ne haaveilevat. Vain sillä on merkitystä, millaisia ne ovat sinulle. Sillä, että ne ovat sinun. Edes vähän.

Niiden seurassa haluaa aina olla parhaansa, mutta ei haittaa, vaikkei se onnistuisikaan. Ne ymmärtävät, ettei sinun tarvitse aina olla täydellinen. Ja silti olet niille tärkeä. Nekin ovat täydellisiä juuri sellaisina.

Ne ovat sellaisia ihmisiä, joiden kanssa viettäisi tämän päivän, jos tietäisi sen olevan maailmankaikkeuden viimeinen. Niiden vuoksi antaisi enemmän kuin uskookaan.

Niiden kanssa tekee aina mieli istua ja kävellä ihan pikkuisen liian lähellä. Ja seisoa junalaiturilla viimeiseen asti. Eikä sekään haittaa, vaikka myöhästyisi.

Joskus minusta tuntuu, että olen kohdannut jo niin monta sellaista ihmistä, että minun kiintiöni on jo täysi. Joskus huolestuttaa, että kaikki ne ihmiset vain kulkevat minun ohitseni, viipyvät vain hetken ja vievät palan minusta mukanaan, mutta eivät koskaan pysähdy.

Mutta ehkä ne ovat juuri niitä ihmisiä, jotka pitää uskaltaa päästää vapaiksi. Niitä joista sanotaan, että pitää päästää irti saadakseen itse. Mennä kauas nähdäkseen tarpeeksi lähelle.

Silti, niitä ihmisiä minun tulee eniten ikävä.

drama queen

Minä olen sellainen tyttö, joka ei voi mennä juhliin, koska kukaan ei pyytänyt sitä. Vaikka kaikki muutkin menevät sinne, eikä niitäkään ehkä kukaan pyytänyt. Sellainen tyttö, joka tekee kaikkensa, että edes joku pyytäisi sen mukaan, haluaisi, että se tulee. Eikä siltikään tule, kun joku pyytää. Pitäkää juhlanne. Sellainen tyttö, joka menee mieluummin toisiin juhliin vain, että voisi esittää, että oikeastaan sillä on niin paljon hauskempaa, kauniimmat ystävät ja paremmat bileet kuin kellään muulla eikä kukaan voi koskaan kuvitellakaan.

Minä olen sellainen tyttö, joka menee maanantaiaamuna töihin vasta yhdeksäksi, ettei sen tarvitsisi kahvitauolla kuulla, kuinka hauskaa kaikilla muilla on viikonloppuna ollut niissä juhlissa, joihin kukaan ei sitä pyytänyt. Tai ainakin se ajattelee, että menisi vasta yhdeksäksi niitten juttujen takia. Oikeasti se menee vasta yhdeksäksi, koska on niin väsynyt, koska on edellisenä iltana itkenyt itsensä uneen miettien, miten tylsää on kuunnella niiden toisten juttuja täydellisestä viikonlopusta. Tai jotain muuta.

Minä olen sellainen tyttö, joka käveli yksin Kalliosta kotiin keskellä yötä ja suunnitteli koko matkan kirjoittavansa heti kotiin päästyään siitä, millainen drama queen se oikein on. Tai ainakin kuvittelee olevansa. Joka ajatteli, että tasan viiden viikon päästä on sen viimeinen ilta tässä maassa, ja sitten se lähtee. Eikä ehkä koskaan enää tule takaisin. Vaikka oikeasti se lähtee vain vaihto-oppilaaksi, niin kuin kuka tahansa yliopisto-opiskelija tai ihan kuka vaan. Joka ajatteli, että tasan viiden viikon päästä on sen viimeinen ilta tässä maassa, ja oikeastaan se toivoo vain, että sillä olisi joku, joka jäisi odottamaan. Ajatteli niin kai siksi, että se kuulostaisi hienolta kirjoitettuna. Dramaatilliselta nyt ainakin. Mutta oikeasti se nukahti kesken ajatuksen.

Minä olen sellainen tyttö, joka saa arvostella ihan ketä tahansa siitä, ettei se osaa ja että se tekee väärin, mutta loukkaantuu itse sydänjuuriaan myöten ja menee vessaan itkemään ripsivärit tuhruksi, jos joku sanoo, että se on tehnyt virheen. Ja odottaa vielä, että joku huomaisi sen itkeneen ja sanoisi jotain kaunista. Ymmärtäisi. Kävelen ympäriini kärsineen näköisenä ja kuvittelen olevani jotain.

Minä olen sellainen tyttö, joka voi sanoa toiselle, että lopeta se itsesäälissä vellominen ja itsesi ja muiden satuttaminen, tyhjien lupausten antaminen ja ruikuttaminen. Sellainen tyttö, joka voi kuitenkin kirjoittaa kokonaisen blogin siitä, miten väärin sitä on kohdeltu ja miten viaton se itse oikeastaan on ja miten taas huomenna ensi viikolla seuraavana vuonna se on varmasti vahvempi ja rohkeampi. Sellainen tyttö, joka voi työpäivän jälkeen tulla kotiin ja purskahtaa itkuun, koska joku on ollut sille vähän ilkeä ja ehkä unohtanut pyytää sen mukaan ruokatunnille tai ehkä syönyt sen tikkarin.

Minä olen sellainen tyttö, joka julistaa koko maailmalle, että se on jo alkanut pakata, ostanut lentoliputkin. Että se on lähdössä. Sellainen tyttö, joka voisi kirjoittaa facebook-statukseensa ”sinä lähdit pariisiin, sanoit olevasi onnellinen”. Toivoa, että se kuulostaa jonkun mielestä jännittävältä. Ja kuitenkin loukkaantua, jos joku näyttää sille virtuaalipeukkua. Ne haluavatkin vain minun lähtevän. Eivät malta odottaa, että pääsevät minusta eroon. Unohtavat ennen kuin ehdin turvatarkastusportista läpi. Sellainen tyttö, joka voi vitsailla tästä, ja kuitenkin hiljaa miettiä, tuleeko kellekään oikeasti ikävä. Edes vähän.

Minä olen sellainen tyttö, joka on varma, että ihmiset puhuvat siitä. Varma, että ne nauravat sille, kun se kääntää selkänsä. Varma, että kaikki maailman itkuvirret ja kasvukertomukset kertovat juuri sen elämästä. Sellainen tyttö, joka voi ivailla teini-idolille, joka tilittää juorulehden kannessa sisällään kantamaansa tuskaa ja olla samalla varma, että kukaan ei koskaan ole ollut yhtä surullinen ja yhtä onneton ja alistettu ja yhtä täynnä kaikkea. Yhtä ainutlaatuinen ja erilainen. Sellainen tyttö, joka haluaisi olla kaikille kaikkea, koko ajan, joka paikassa. Ja jos ei sitä, niin olisi ainakin joku jollekin. Joskus. Jossain. Sekin saattaisi kuulostaa hienolta kirjoitettuna.

Minä olen sellainen tyttö, joka oikeasti vain hymyilee nätisti ja suree sen hymyn takana salaa sitä, ettei kukaan edes tajua, että oikeasti se haluaisi olla kylän/koulun/työpaikan suurin draamakuningatar ja itkeä huutaa raivota riehua rakastaa kovempaa kuin kukaan muu ja mitä muuta ikinä huvittaakaan. Jos vain uskaltaisi. Tai viitsisi.

Minä olen sellainen tyttö, joka kaikesta huolimatta toivoo, että joku nyt tajuaisi, millainen se on. Millaista sillä on. Millaista sen elämä on. Miten paljon siinä on, kaikkea.

Hullu tyttö. Luuli itsestään niin paljon.

sinä lähdit pariisiin; sanoit olevasi onnellinen

Tänään pakkasin ensimmäiset muuttolaatikot. Viiden viikon päästä olen jo Pariisissa. Missä lie.

Kunpa kaikki ratkeaisikin niin helpolla. Sillä, että heittää kaiken turhan pois ja piilottaa lopun laatikoihin, teippaa vielä laatikot kiinni ja kantaa ne pimeään huoneeseen, niin ettei mikään varmasti pääse ulos. Sillä, että lähtee. Eikä katso edes taakseen.

Minä olen ilkeä, katkera ja teatraalinen. Liian yksin, liian kovan kuoren takana ja ihan liian pihalla.

Kunpa sen kaiken voisikin vain jättää taakseen. Päästää irti.