Miksi on pakko tieten tahtoen tehdä asioita, joista tietää tulevan paha mieli?
Pitäisi itkeä enemmän elämälle kuin televisiolle, mutta kun televisiossa kuollaan, surraan rakkaita ja vietetään hautajaisia, en vieläkään voi olla itkemättä. Koska, vieläkin, kaikki se on liian lähellä. Ja liian kipeää.
Surun pitäisi haalistua, unohtuakin. Ainakin jos uskoisi siihen, mitä sanotaan. Mitä maailma ajattelee ja odottaa. Mitä lähimmäiset toivovat. Muttei se mihinkään menee. Se muuttuu ehkä ja sen kanssa on pakko oppia elämään, mutta jos menettää rakkaimpansa, ei sitä koskaan pysty antamaan anteeksi. Vaikka se miten olisi luonnollista ja tapahtuisi oikeassa järjestyksessä.
Välillä minä pelkään, että se suru on liian vaikeaa toisille ihmisille. Ettei siitä enää saisi puhua. Enkä minä aina puhukaan. Mutta ei se mene minusta pois. Eikä siitä tule minulle koskaan helppoa.
Sen television voisi tietysti sulkea. Mutta sitä surua ei.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti