Ikä. Pelkkiä numeroita. Ja oikeastaan, kaksi ja kuusi ei vielä ole niin kovin paljon. Mutta siitä lisää joskus toiste. Koska niistä kahdesta ja kuudesta huolimatta tänään on ollut ihan paras päivä.
Minä en oikeastaan pidä juhlista. Tai en pidä juhlapäivistä. Ja pelkään juhlien järjestämistä. Rakastan kauniiden kattausten ja ruokalistojen suunnittelua; ajatusta siitä, että kotini olisi täynnä parhaita, nauravia ja kauniita ihmisiä ja lämmintä tunnelmaa. Mutta en pidä keskipisteenä olemisesta. Tai, pidän siitä ehkä eniten maailmassa. Mutta yleensä pelkään, etten kuitenkaan oikeasti olisi sitä, enkä koskaan uskalla koettaa onneani.
Olisi huikeaa olla se tyttö, joka järjestää kaupungin parhaita juhlia. Sellaisia, joista kukaan ei halua jäädä paitsi. Sellaisia, joiden vuoksi skipataan kaikki muu.
Mutta välillä on parasta olla se tyttö, jonka juhliin tulee juuri niitä rakkaimpia. Juuri sopivasti, niin että kaikkien kanssa ehtii hymyillä ja nostaa maljoja. Ilman stressiä ja jännittämistä. Niin, että oikeasti tuntuu siltä, että kaikki ne haluavat olla juuri nyt juuri tässä ja juhlia juuri minun kanssani.
Kun istuin yksin kauniiksi katetun pöydän ääressä vielä tunti sen jälkeen, kun juhlien oli määrä virallisesti alkaa, saatoin hetkeksi sortua ajattelemaan, että tämä on niin tyypillistä. Minun elämäni on juuri tällaista. Kukaan ei kuitenkaan tule. Mutta sitten kohotin samppanjalasin ja join maljan itselleni. Söin makeimmat mansikat salaatin päältä. Hengitin syvään ja hymyilin peilille.
Ja sitten ovikello soi ja rakkaimmat, parhaimmat ihmiset tulivat. Minun luokseni, vain minun vuokseni.
”Mä elän kauan ellen ehi kuolla nauruun.”
- Ruudolf
1 kommentti:
"En tiedä miks mun pepsodent-hymy hyytyis." :)
Tästä tuli vallan hyvä mieli, hyvä aloitus viikolle! Kiitos ihanista kesteistä!
Lähetä kommentti