split second

Joskus ihmettelen, miksi haluan väen väkisin koko ajan työntää itseni paikkoihin ja tilanteisiin, joissa en osaa, en tiedä tai tunne. Pakotan itseni sopeutumaan koko ajan uusiin sääntöihin. Siinä voi ehkä oppia jotain, joskus paljonkin, mutta oikeasti haluaisin ehkä oppia vain pysähtymään hetkeksi; olemaan paikoillani.

Minä inhoan uusia työpaikkoja ja elinympäristöjä. Inhoan sitä, etten osaa kaikkea enkä pysty hallitsemaan kaikkea. Inhoan esittelykierroksia ja sitä, että koko ajan pitää jaksaa hymyillä ja olla paras, kaunein ja se kaikkein kiinnostavin.

Pelkään vähän uusia ihmisiä. Tai joskus aika paljon. Sitä, että koko ajan pitää keksiä jotain hohdokasta sanottavaa ja vähintään säkenöidä. Hymyillä kauniisti ja vaikuttaa älykkäältä. Minä olen niin tottunut painamaan katseeni ja katoamaan tapetteihin. Olemaan mauton ja väritön. Vieläkin on joskus vaikea uskoa, että kukaan toinenkaan voisi nähdä mitään muuta. Tai mitään.

Minä olen lopen kyllästynyt hoitamaan asioita ja pärjäämään. Olemaan se, joka tietää tai ainakin osaa selvittää. Huolehtimaan itsestäni, tuli mitä tuli.

Ranskaan lähteminen on jotenkin äärimmäinen esimerkki kaikesta siitä, mitä minä pelkään tai kavahdan. Vieras maa, vieras kieli. Pelkkiä tuntemattomia, joista yhtäkkiä pitäisi tulla parhaita ystäviä. Joille pitäisi jaksaa olla parhaansa ja joiden pitäisi silti oppia hyväksymään minut juuri tällaisena. Kiukutteleva yliopisto, katastrofaalinen asuntotilanne ja byrokratian loputtomat kiemurat.

Onko minun ihan pakko? Ja miksi, miksi ihmeessä on? Eikö itselleen voisi joskus antaa luvan hengähtää? Luvan olla tyytyväinen juuri tähän, juuri tässä.

Minä vain luulen, ettei se riitä. Ranska on iso asia, jättimäinen asia. Mutta jos rupeaa pelkäämään isoja asioita, ihan pian pelkää myös pieniä. Ja jos pelkää niitä jo nyt, on paras alkaa taistella. Puhelinsoittoja, ääneen puhumista tai aidosti hymyilemistä. Upeana olemista. Vieraiden tervehtimistä. Kysymistä. Vastaamista. Suorana seisomista. Niiden vuoksi kannattaa taistella.

Joskus minä kuitenkin yllätän itseni. Menen niiden juhliin, vaikken tunne sieltä ketään. Puen sellaisen paidan, jossa on vaatekaapin avonaisin kaula-aukko ja uuden hameen. Korkeat korot. Tilaan rohkeasti vielä viidennen tai kymmenennen lasillisen, mutten tule liian humalaan. Juon toisten laskuunkin, jos tarjotaan. Syön niin monta leivonnaista kuin mieli tekee, enkä ajattele että mitä ne nyt minusta ajattelevat. Lähden jatkoillekin. Puhuttelen ihmisiä nimeltä ja katson silmiin. Niitäkin, joita olen aina pelännyt. Niitä, jotka tulevat joka päivä minua vastaan yliopiston käytävillä, eivätkä silti tunne. Otan senkin kohteliaisuutena. Nauran ääneen, vaikka se näyttää hölmöltä valokuvissa. Olen hetken murehtimatta.

Ja se, se on jotain arvokasta. Siltikin, vaikka se bileiden söpöin ja kivoin poika kertookin illan lopuksi jatkavansa matkaansa tyttöystävänsä luokse. Ja että ihan kohta se muuttaa maailmalle. Ihan toisaalle vain kuin minä. On se silti söpöin ja kivoin. Ja hymyilee ehkä seuraavankin kerran tavatessa. Sellaisia ihmisiä on parasta tavata. Vielä ihan vahingossa.

Ja jos yksi ilta puolituttujen seurassa voi olla niin parasta, ehkä vuosi Ranskassa on sittenkin sen arvoinen. Kenties koko elämäkin.