Sekopäinen tyttö. Kaikki tuntuu olevan ihan liikaa. Tekisi mieli työntää pää pensaaseen ja käpertyä peiton alle piiloon. Eikä sekään riitä, mitään muuta en ole tehnytkään viime päivinä. Tekisi mieli nousta ylös ja huutaa koko maailmalle takki auki, näyttää että minä pystyn ja selviän.
Välillä olen ihan varma siitä, että kaikki selviää, tout va bien ja lopulta kaikki menee hyvin ja Ranskakin antaa periksi kun jaksaa tarpeeksi tapella ja huutaa ja puolustaa itseään. Välillä tuntuu, etten jaksa edes huomiseen. En tiedä, miten pystyn aamulla taas nousemaan ja menemään töihin ja osaamaan kaikkia asioita ja hallitsemaan sitä kaikkea. Vaikken jaksaisi enää sekuntiakaan istua yksin täällä, tukahduttavien seinien sisällä.
Haluaisin että joku tulisi auttamaan ja heti kun joku yrittää, se ahdistaa enemmän kuin mikään. Haluaisin selvitä kaikesta, itse ja kunnialla ja viimeksi nauraa. Haluaisin sanoa kaikille suorat sanat ja samalla paeta niin pian kuin mahdollista, kolme viikkoakin on liian pitkä aika ja samalla se on kamalan lyhyt aika miten helvetissä saan kaiken hoidettua ennen kuin kolme viikkoa on kulunut. Työt, läksiäiset, kesätentin ja pakkaamisen ja muuton ja uuden asunnon ja tilit selviksi typerien ranskalaisten opinto-ohjaajien ja typerien suomalaisten ex-poikaystävien kanssa. Tekisi mieli vihata niitä kaikkia.
Ja samalla tekisi mieli rakastaa kaikkia, rakastaa jotakuta. Palata jonkun luo jäädä ikävöimään. Ja haukkua pystyyn kaikki ne, jotka luulevat, että elämässä ei voi olla mitään muuta kuin rakkautta, että mikään muu ei merkitse mitään. Kaikki ne, jotka hurahtivat lapsiin ja häihin ja perheisiin. Eikä se oikeastaan liity mitenkään mihinkään, mutta niitä olen tuskastumiseen asti joutunut kuuntelemaan ja nämä kolme ja puoli päivää yksin kotona, sisällä, oman pään sisällä ovat jo liikaa.
Ne yrittävät saada minut uskomaan, että se on jotain arvokkaampaa kuin tämä, tämä minun elämäni, jossa kaikki on vähän keskeneräistä ja aikuisuudestakin olen saanut vain ne eriparisukat ja kakkupohjan reunat, en mitään päävoittoja. Tämä kaikki mitä teen, on jotain, mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten, saattaa valmiiksi ja tulla sitten valmiiksi itsekin. Siirtyä eteenpäin eikä velloa näissä typerissä haaveissa pakenemisesta ja sielunkumppanin löytämisestä vielä tänäänkin, kun kolmen päivän päästä minä täytän 26.
Enkä silti tee mitään, istun tässä ja tuijotan tyhjää tietokoneen ruutua, enkä uskalla avata suutani tai olla hiljaa, mennä ulos tai pysähtyä.
3 kommenttia:
Sielua kivistävän hyvin kuvaat tätä "ei tätä eikä tota" -fiilistä... kun toisaalta haluaisi, että joku tulisi ja olisi tässä, mutta toisaalta ei vaan pysty, eikä edes halua. (allekirjoittanut siis) Haluaisi kiireen ja tekemistä, muttei kykene.
Huomenna läksiäiset, ja niistä kyllä selviät! Koitetaan tehdä kivat kekkerit.
Ja mitä noihin aikuisuusjuttuihin tulee... tietysti en ole vielä paras sanomaan, kun tätä meininkiä on kateltu vasta pari vuotta. Mutta viikon kuluttua olisi ensimmäisen kaveripariskunnan kihlajaiset, kuristaahan se välillä kurkkua. Yllättävän vaikea antaa olla vaan...
ei se kurista kurkkua, mitä muilla on. ei sen ainakaan pitäisi. ei senkään, mitä itseltä puuttuu, vaikka niin joskus käykin. mutt jotenkin pahinta on, jos se mietityttää, mitä itsellä sitten on. ja jos välittää siitä, mitä muuta minun omastani ajattelevat. se taitaa olla se viimeinen virhe.
Niinpä.
Ja no mun kurkkua kuristaa kyllä.
Lähetä kommentti