joutavuuksia

Kävin huviretkellä. Teen sitä melkein viikoittain, se on parasta arkista Pariisia. Kävelin yliopistolta St. Micheliin. Join matkalla valkosuklaakahvin ja hymyilin varovasti sinikeltaiselle maailmalle. Suomi-instituutin kirjastosta löysin kerrankin aarteita; nuorena nukkuneen Siljan ainakin. Juttelin kirjastotädin kanssa suomeksi ja siitä tuli yllättävän hyvä olo. Kirjaston jälkeen menen aina viereiseen kirjakauppaan, yhteen niistä halvoista mutta hyvistä, niistä keltaisista. Olisin tarvinnut koulukirjoja mutta ostin sen sijaan Plathia ja Kunderaa. Pitäisi olla säästäväisempi, mutten osta enää muuta kuin kirjoja ja kynsilakkoja. Saa kai ihmisellä joitain iloja olla? Junassa en koskaan osaa päättää, lukisinko kirjastonkirjoja vai niitä uusia. Vai sitä, jonka otin kotoa matkaan. Kotona söin vähän isoveljen lähettämää lakritsaa (pussin loppuun) ja päätin olla menemättä lenkille.

Elämä voisi olla niin helppoa.

pariisin kevät

Aamuisin en jaksa enää nousta sängystä. Laitan kellon soimaan ja painan sen hiljaiseksi yhtä päättäväisesti, välillä unohdan kokonaan. Näen verhojen raosta, että aurinko paistaa. Pariisi on kauneimmillaan, ja minä vedän vain peiton korville. Haluan kadota, unohtaa ja unohtua. Kirjastonkirjat ovat myöhässä, en ole jaksanut käydä yliopistolla kahteen viikkoon. On liian vaivalloista pukeutua, peseytyä, astua ulos ovesta, matkustaa junalla ja sitten selitellä kirjastonsedille, miksi ne kirjat taas ovat myöhässä. Kiivetä neljänteen kerrokseen ja selittää sille koordinaattorinaiselle, miksen tullut toissaviikolla niin kuin lupasin.

En jaksa kävellä kauppaan, en jaksa miettiä mitä tänään söisin mutten enää ehdi opiskelijaruokalaankaan ennen kahta. Kai kahvilla pärjää? Ja suklaalla, vaikka inhoankin itseäni vähän enemmän joka palan jälkeen. Huomenna, huomenna aloitan taas juoksemisen, vatsalihakset mitä niitä nyt on. Huomenna.

Valvon aamuöihin tekemättä mitään. Silloin on ainut turvallinen hetki.

Ympäröin itseni kirjoilla ja papereilla, koska ne ovat kaikkein hellimpiä, uskollisimpia, tutuimpia. Vähiten pelottavia. Mutten jaksa lukea, en kirjoittaa. Minua alkaa turhauttaa se, ettei ole mitään tekemistä. Ei mitään aikataulua, ei ketään käskemässä. Ja samalla pelkään syksyä, joka on yhtä kiireinen kuin kaikki ne vuodet ennen tätä ajelehtimista. En malta tarttua gradukirjoihin, en edes yhdentekeviin roskaromaaneihin. Ulkona on Pariisi, tuhat asiaa jotka haluaisin nähdä, enkä koskaan pääse liikkeelle.

Kaipaan ihmisiä, kaipaan sitä, että olisi joku joka tuntisi minut. Mutten jaksa soittaa kenellekään, en jaksa edes kävellä käytävään ja koputtaa jonkun naapurin oveen. En jaksa kertoa itsestäni mitään, en jaksa paljastaa, en jaksa kysyä. En jaksa jutella jokapäiväisiä enkä koettaa päästä pintaa syvemmälle.

Kaipaan koko ajan jotain, mutten jaksa haaveilla enää mistään. Keväät ovat tällaisia. Minä inhoan niitä. Silloin on pakko pukeutua kirkkaisiin väreihin ja loistaa. Pakko hymyillä ja iloita. En enää muistanut miten rankkaa se on.

Miksen minä koskaan osaa olla tyytyväinen mihinkään tavalliseen? Siihen, että kaikki on ihan hyvin. Siihen, että nyt kaikki on juuri niin kuin toivoin. Minä toivoin vain aikaa ja tilaa ajatella, itselleni. Rauhallisen hetken kaiken sen juoksemisen keskelle. En minä kaivannut ketään, vain itseäni. Nyt se tuntuu niin raskaalta, että tukehdun.

pieni osa itsestäni jäi taas kaniin

Juuri sellainen tahmea, krapulaisen haikea päivä kuin pelkäsinkin. Eikä se silti auta, vaikka hokee itselleen tuhat kertaa, että se on vaan tää darra, huomenna on jo parempi. En uskalla mennä nukkumaan kun en kestäisi enää yhtään liskoa. Tekniikkamuseo ja alkukielinen Strindberg lohduttivat ihan vähän, mutten minä oikeasti ole niin ylevä ihminen että se riittäisi. Alkuunkaan.

Miksi minulla on huono omatunto, häpeä, morkkis sellaisista asioista, jotka ovat pelkästään inhimillisiä? Minä en aiheuttanut kohtausta. Minä annoin vain olla, olin huomaamatta, ja vaikka sekin on kai vähän mielenosoituksellista, eikö minulla siihen edes ole oikeus? En minä oikeasti ole jäästä. Minä tiedän, että sellainen käytös on hyvä tekosyy kaikota vain kauemmas, mutta minä tiedän senkin, ettei aito ja rehti ihminen silti kaikkoaisi. Se ymmärtäisi, vuorostaan. Eikä tämäkään lohduta, koska minä en halua nähdä siitä ihmisestä rumaa puolta vaikka se kaunis mitä näen, satuttaa koko ajan.

Miksi minun pitää juoda liikaa? Miksi pitää olla holtiton ja keimailla ja flirttailla ja ripustautua jokaisen kaverin ja naapurinpojan kaulaan? Ja miksi siitä pitää potea huonoa omaatuntoa? Enkö minä silloin käyttäydy juuri niin kuin ne olettavatkin minun tekevän? Ei niistä kukaan tunne minua, eikä niistä kukaan välitä siitä, mitä minä teen.

Miksi minä työnnän kaikki ihmiset pois? Miksen minä anna niille edes mahdollisuutta tuntea tai välittää? Minä näytän itsestäni väkisin ne huonoimmat puolet, teen juuri niin kuin ei pitäisi ja annan sillä kaikille luvan kääntää selkänsä. Minä en tiedä, milloin täytyy pitää kiinni ja milloin päästää. Minä en tiedä, milloin puolustautua ja milloin ymmärtää. Milloin vaatia ja milloin antaa periksi. Minä näen jo kaiken sen, kummatkin puolet, mutten osaa tehdä niillä mitään. Tuntuu, että joka kerta kun sanon suoraan tai näytän tunteeni, rikon jotain. Teen senkin väärin ja kaikki päättyy yhtä huonosti kuin silloin kun käperryn vain itseeni.

Ja minä näen sen, että voisin kelvata juuri tällaisena. Minä näen sen, mutta opinko minä koskaan uskomaan siihen? Osaanko minä koskaan lakata yrittämästä? Miettimästä taka-ajatuksia ja analysoimasta jokaista sanaa.

Ja vielä, miksi oikeasti pahat asiat eivät tunnu minusta miltään. Se, että asuntolan vahtimestari on saanut päähänsä ihastua minuun ja ahdistelee siksi kaikkia ystäviäni eikä se tunnu minusta hyvälle, koska tämän pitäisi olla minun kotini. Eikä täällä ole muutenkaan aina helppo olla, näiden naapurinpoikien kanssa. Se, että joku vieras poika kävi vessassa väkisin minuun kiinni, eikä kukaan oikein ymmärtänyt miten pahalle se tuntui, vaikka kerrankin uskaltauduin pyytämään vähän tukea, lämpöistä sanaa tai olkapäätä. En mitään muuta. Tai se, että 30 metriä kotiovesta, pimeässä asuntolan puistossa joku vieras mies katsoo oikeudekseen paljastaa itsensä minulle. Ja kotona odottaa vain se ahdistava vahtimestari ja ne naapurinpojat, jotka eivät tajua.

läpi kyynelten

Näissä juhlissa minä näen sen pojan, joka on eniten koskaan sitä mitä olen halunnut. Minä näen sen ja sen uuden kauniin tyttöystävän, fiksun ja mukavan. Vasta eilen minä sanoin sille, etten välittäisi nähdä niitä yhdessä. Täällä ne ovat, toistensa kainalossa, sylikkäin ja turvassa. Se poika sanoo minulle ”me tiesimme että tämä olisi vaikeaa”. Vaikeaa? Kenelle?

Vessassa joku poika ottaa minusta kiinni, tunkee suunsa väkisin minun suuhuni ja minä kynsin ja huudan sille suomeksi eikä se lopeta ennen kuin joku muu tulee sisään ja minä pääsen pakoon sinne pieneen koppiin. Vaimeasti kuulen, että se tekee sen saman jollekin toiselle enkä jaksa välittää.

Minun tyttöni ei tiedä kenen mielen mukaan tekisi; minun vai sen toisen ystävän. Vai omansa. Se alkaa itkeä kesken juhlien ”mä en pärjää täällä”. Ja se lähtee kyyneleet valuen, enkä minä jaksa tehdä mitään.

Minä pärjään. Ja minä hymyilen. Vaikka läpi näiden kyynelten.

hetkessä

Tuntuu, että olen jotenkin ihan pelottavan vahva. Jaksan hymyillä. Osaan sanoa suoraan mitä ajattelen. Uskallan olla vihainen ja antaa anteeksi. Teen suunnitelmia. En ajattele liikaa. Olen varma, että minusta pidetään. Varma, että näytän hyvältä. Varma, että kaikki menee vielä hyvin.

Se tuntuu jotenkin valheelliselta. En minä ole sellainen. En minä ole vahva, en valmis enkä osaa seistä näin suorassa. Pelkään, että sorrun kohta rajummin kuin koskaan.

Sisällä myllertää. Sydäntä puristaa, vaikken tunne olevani enää kovin surullinen. Tunteet ovat kamalan suuria, mutta tuntuu kuin olisin oppinut hyväksymään ne. Elämään ne. Elämään yhtä aikaa surua ja iloa, kaipausta ja toivoa.

Kaikki koskettaa minua sydämen pohjaa myöten. Ihmiset ja pienet hetket. Vaikken edes tee melkein mitään, tuntuu että koen silti enemmän ja selvemmin kuin koskaan. Samalla en kaipaa mitään. Tässä on juuri hyvä. Siltikin, vaikka paljon puuttuu. Vaikka ikävää on paljon.

Pelkään olla tyytyväinen vähään, elää tätä hetkeä, olla onnellinen vain onnellisuuden vuoksi.

look around and watch your children grow

Tänään, tai eilen koska nyt on jo huomenna. Isän syntymäpäivä. Ja minä unohdin sen.

Nukuin liian myöhään. Jätin lounaan väliin. Kiertelin Marais'n kapeita katuja ja liian kalliita putiikkeja, kirosin taas kerran sitä, miksi kaikki on rahasta kiinni. Otin valokuvia graffiteista. Vietin hyvän päivän kotitytön kanssa. Söin tiibetiläistä. Kotona vielä tsekkiläistä chiliä ja punaviiniä. En vastannut äidille enkä tanskalaispojalle, vaikka se soitti neljästi. Soitin äidille ja kiukuttelin. Törmäsin tanskalaiseen keittiössä. Join sen kanssa iltateetä. Olin suora enkä silti voinut olla hymyilemättä, antamatta anteeksi. Itkin vähän. Lakkasin kynnet.

Näin kai sen pitääkin olla.

fan du är snygg

Tänään aamulla olin onnellinen siitä, että heräsin yksin. Se tuntui pirun hyvältä. Illalla helmoissa pyöri kaksikin kaunista poikaa, joista toinen sanoi suoraan että nukkuisi mieluummin minun vieressäni kuin lähtisi ulos myrskyyn. Minä vain nauroin heleästi ja valvoin niiden kanssa aamukuuteen ja ensimmäiseen metroon.

Se nuorempi, tšekkiläinen, kysyi minulta aamuyöllä millaisista kirjoista minä pidän. Se puhui minulle Candidesta, Waltarista ja Kunderan maanpetturuudesta. Lupasi tulla syksyllä Helsinkiin. Sillä on oikeat sänkykamarisilmät ja hymykuoppia.

Se toinen, naapurinpoika, rakasti minun punaista röyhelöhamettani, naista punaisessa. Se otti minusta salaa valokuvia ja nauratti minua koko viikonlopun hölmöillä vitseillään. Se pitää siitä, etten minä ole mikä tahansa matemaatikko tai ekonomi vaan tällainen sosiaalihippi. Että minä olen jotain erityistä. Sitä paitsi, se on luxemburgilainen taiteilija.

Jos en pitäisi niistä kummastakin. Jos ne eivät olisi parhaita kavereita. Ottaisin kumman tahansa. Mutta eilen tämä oli tarpeeksi.

Tuntuu hyvältä olla huomion keskipisteessä, juuri sopivasti. Vähän ujosti, mutta niin, ettei sitä itse voi olla huomaamatta. Minä pidän siitä, miesten huomiosta. Olen aina pitänyt. Minä rakastan keimailla ja hymyillä valloittavasti. Minä rakastan olla se porukan ainoa tyttö, se jota pidetään vähän niin kuin kukkaa kämmenellä. Ja nyt, tuntuu hyvältä huomata että kelpaa sittenkin. Ihan huolettomasti, pienessä hiprakassa ja iloisempana kuin vielä eilen.

Sekin tuntuu hyvältä, että nyt huomaan ne muutkin. Että niistä merkityksettömän tuntuisista ihmisistä yhtäkkiä tuleekin tärkeitä. Ja ettei niillä, joita luulin tärkeiksi, parhaiksi, välttämättä olekaan niin paljon väliä.