Juuri sellainen tahmea, krapulaisen haikea päivä kuin pelkäsinkin. Eikä se silti auta, vaikka hokee itselleen tuhat kertaa, että se on vaan tää darra, huomenna on jo parempi. En uskalla mennä nukkumaan kun en kestäisi enää yhtään liskoa. Tekniikkamuseo ja alkukielinen Strindberg lohduttivat ihan vähän, mutten minä oikeasti ole niin ylevä ihminen että se riittäisi. Alkuunkaan.
Miksi minulla on huono omatunto, häpeä, morkkis sellaisista asioista, jotka ovat pelkästään inhimillisiä? Minä en aiheuttanut kohtausta. Minä annoin vain olla, olin huomaamatta, ja vaikka sekin on kai vähän mielenosoituksellista, eikö minulla siihen edes ole oikeus? En minä oikeasti ole jäästä. Minä tiedän, että sellainen käytös on hyvä tekosyy kaikota vain kauemmas, mutta minä tiedän senkin, ettei aito ja rehti ihminen silti kaikkoaisi. Se ymmärtäisi, vuorostaan. Eikä tämäkään lohduta, koska minä en halua nähdä siitä ihmisestä rumaa puolta vaikka se kaunis mitä näen, satuttaa koko ajan.
Miksi minun pitää juoda liikaa? Miksi pitää olla holtiton ja keimailla ja flirttailla ja ripustautua jokaisen kaverin ja naapurinpojan kaulaan? Ja miksi siitä pitää potea huonoa omaatuntoa? Enkö minä silloin käyttäydy juuri niin kuin ne olettavatkin minun tekevän? Ei niistä kukaan tunne minua, eikä niistä kukaan välitä siitä, mitä minä teen.
Miksi minä työnnän kaikki ihmiset pois? Miksen minä anna niille edes mahdollisuutta tuntea tai välittää? Minä näytän itsestäni väkisin ne huonoimmat puolet, teen juuri niin kuin ei pitäisi ja annan sillä kaikille luvan kääntää selkänsä. Minä en tiedä, milloin täytyy pitää kiinni ja milloin päästää. Minä en tiedä, milloin puolustautua ja milloin ymmärtää. Milloin vaatia ja milloin antaa periksi. Minä näen jo kaiken sen, kummatkin puolet, mutten osaa tehdä niillä mitään. Tuntuu, että joka kerta kun sanon suoraan tai näytän tunteeni, rikon jotain. Teen senkin väärin ja kaikki päättyy yhtä huonosti kuin silloin kun käperryn vain itseeni.
Ja minä näen sen, että voisin kelvata juuri tällaisena. Minä näen sen, mutta opinko minä koskaan uskomaan siihen? Osaanko minä koskaan lakata yrittämästä? Miettimästä taka-ajatuksia ja analysoimasta jokaista sanaa.
Ja vielä, miksi oikeasti pahat asiat eivät tunnu minusta miltään. Se, että asuntolan vahtimestari on saanut päähänsä ihastua minuun ja ahdistelee siksi kaikkia ystäviäni eikä se tunnu minusta hyvälle, koska tämän pitäisi olla minun kotini. Eikä täällä ole muutenkaan aina helppo olla, näiden naapurinpoikien kanssa. Se, että joku vieras poika kävi vessassa väkisin minuun kiinni, eikä kukaan oikein ymmärtänyt miten pahalle se tuntui, vaikka kerrankin uskaltauduin pyytämään vähän tukea, lämpöistä sanaa tai olkapäätä. En mitään muuta. Tai se, että 30 metriä kotiovesta, pimeässä asuntolan puistossa joku vieras mies katsoo oikeudekseen paljastaa itsensä minulle. Ja kotona odottaa vain se ahdistava vahtimestari ja ne naapurinpojat, jotka eivät tajua.
4 kommenttia:
"Ja minä näen sen, että voisin kelvata juuri tällaisena. Minä näen sen, mutta opinko minä koskaan uskomaan siihen? Osaanko minä koskaan lakata yrittämästä? Miettimästä taka-ajatuksia ja analysoimasta jokaista sanaa."
Kyllä sinä opit, mutta luulen, että et yksin. Yksin voi oppia paljon, mutta ei luottamaan ihmisiin, koska siihen tarvitaan ihmisiä. Joskus - siihen ei voi oikeastaan vaikuttaa, milloin ja miten - tulee joku, jolle pikkuhiljaa, vähän kerrassaan opit olemaan juuri tuollainen ja pitämään siitä, ja ehkä siihenkin menee pitkä aika, mutta vähä vähältä alat uskoa siihen enemmän ja enemmän. Aluksi ehkä aivan teoreettisesti, mutta hyvien kokemusten kautta, ja silti todennäköisesti tuskallisen hitaasti, aina enemmän. Ja nyt, ehkä sinä nyt valmistaudut siihen, ja sekin kaunis poika on auttanut sinua siinä (näyttämällä että hyviä ja ymmärtäviä ja tärkeitä ja upeita ihmisiä on olemassa, siis sellaisia, jotka ovat juuri sinulle hyviä ymmärtäviä tärkeitä upeita).
Jotenkin niin minulle on käynyt, ja tunnistan monia ajatuksiasi, ja siksi sanon näin, vaikka tarkoitukseni ei ole olla viisaampi ja sanoa mitä sinun pitää tehdä tai miten sinun elämäsi menee. Mutta se voi mennä hyvin, enkä usko että olisi mitään syytä, ettet sinä tulisi onnelliseksi, kun uskallat olla rehellinen ja tuntea. Luulen, että ei siihen muuta tarvita. Ai niin, kärsivällisyyttä kyllä.
Nii-i. :(
Mulle tuli mieleen V. A. Koskenniemen Elegia yksinäisyydelle.
apua, olenkohan mä ollut (taas) vähän ylidramaattinen kun te pääsette näistä jo koskenniemen sfääreihin... vai ottaiskohan sen kohteliaisuutena?
ihanat. tänään oli jo vähän parempi, ei mitenkään loistava, mutta sellainen tavallinen. ei mitään näin eeppistä. uusia kirjoja, juoksulenkki auringossa ja elokuvailta. vähän armollisuutta. ja ihan lyhyt hetki pojan kanssa, vahingossa. niin, että se tietää nyt että minä olen pahoillani. ja minä tiedän, että kaikki on ihan ok.
odelma kiitos. oon ajatellut tänään paljon tota, että ihmisiin ei voi oppia luottamaan ilman niitä. mä pelkään, että kukaan ei koskaan jaksa minua näiden kompleksien kanssa. mutta jos ne on muista ihmisistä kasvaneita, ei niistä ehkä yksin pääse eroonkaan. se kaunis poika on sellainen, että se tajuaa, se tajuaa tosi paljon. ja silti mua pelottaa luottaa siihen tippaakaan, mua pelottaa vaatia siltä mitään. se ei oo sitä mitä mä haluaisin sen olevan, muttei se ole pahakaan. sekin on vaan ihminen. ja minäkin. ja vaikka hoen sitä kuinka moneen kertaan, en silti osaa antaa itselleni lupaa siihen.
Lähetä kommentti