Aamuisin en jaksa enää nousta sängystä. Laitan kellon soimaan ja painan sen hiljaiseksi yhtä päättäväisesti, välillä unohdan kokonaan. Näen verhojen raosta, että aurinko paistaa. Pariisi on kauneimmillaan, ja minä vedän vain peiton korville. Haluan kadota, unohtaa ja unohtua. Kirjastonkirjat ovat myöhässä, en ole jaksanut käydä yliopistolla kahteen viikkoon. On liian vaivalloista pukeutua, peseytyä, astua ulos ovesta, matkustaa junalla ja sitten selitellä kirjastonsedille, miksi ne kirjat taas ovat myöhässä. Kiivetä neljänteen kerrokseen ja selittää sille koordinaattorinaiselle, miksen tullut toissaviikolla niin kuin lupasin.
En jaksa kävellä kauppaan, en jaksa miettiä mitä tänään söisin mutten enää ehdi opiskelijaruokalaankaan ennen kahta. Kai kahvilla pärjää? Ja suklaalla, vaikka inhoankin itseäni vähän enemmän joka palan jälkeen. Huomenna, huomenna aloitan taas juoksemisen, vatsalihakset mitä niitä nyt on. Huomenna.
Valvon aamuöihin tekemättä mitään. Silloin on ainut turvallinen hetki.
Ympäröin itseni kirjoilla ja papereilla, koska ne ovat kaikkein hellimpiä, uskollisimpia, tutuimpia. Vähiten pelottavia. Mutten jaksa lukea, en kirjoittaa. Minua alkaa turhauttaa se, ettei ole mitään tekemistä. Ei mitään aikataulua, ei ketään käskemässä. Ja samalla pelkään syksyä, joka on yhtä kiireinen kuin kaikki ne vuodet ennen tätä ajelehtimista. En malta tarttua gradukirjoihin, en edes yhdentekeviin roskaromaaneihin. Ulkona on Pariisi, tuhat asiaa jotka haluaisin nähdä, enkä koskaan pääse liikkeelle.
Kaipaan ihmisiä, kaipaan sitä, että olisi joku joka tuntisi minut. Mutten jaksa soittaa kenellekään, en jaksa edes kävellä käytävään ja koputtaa jonkun naapurin oveen. En jaksa kertoa itsestäni mitään, en jaksa paljastaa, en jaksa kysyä. En jaksa jutella jokapäiväisiä enkä koettaa päästä pintaa syvemmälle.
Kaipaan koko ajan jotain, mutten jaksa haaveilla enää mistään. Keväät ovat tällaisia. Minä inhoan niitä. Silloin on pakko pukeutua kirkkaisiin väreihin ja loistaa. Pakko hymyillä ja iloita. En enää muistanut miten rankkaa se on.
Miksen minä koskaan osaa olla tyytyväinen mihinkään tavalliseen? Siihen, että kaikki on ihan hyvin. Siihen, että nyt kaikki on juuri niin kuin toivoin. Minä toivoin vain aikaa ja tilaa ajatella, itselleni. Rauhallisen hetken kaiken sen juoksemisen keskelle. En minä kaivannut ketään, vain itseäni. Nyt se tuntuu niin raskaalta, että tukehdun.
3 kommenttia:
Löysin vasta äsken blogiisi, mutta kirjoitat todella kauniisti ja koskettavasti!
Minulle tuli tästä tekstistä sellainen olo kuin olisin kirjoittanut sen itse. Samanlainen ajelehtiminen ja riittämättömyyden tunne, mutta kuitenkaan ei saa mitään aikaiseksi.. ainoana erotuksena vain, että ympäröivä kaupunki on eri.
Minua katsotaan kummallisesti kun sanon etten pidä keväästä. Keväisin iskee sama matalapaine joka vuosi, ja kun en osaa muuttaa itseäni vaihdan asuntoa, lähden matkalle.. huah.
Sinun tekstejä lukiessa tulee lohdullinen olo. Sellainen, etten ehkä olekaan yksin, että jostain toisestakin voi tuntua samalta. kiitos siitä.
kiitos cinnamon, ja tervetuloa <3.
minttu, mä en aina toivoisi, että kukaan tuntee näin. minä tai kukaan muukaan. mutta totta, on lohdullista tietää, "että jostain toisestakin voi tuntua samalta". mä oon aina ollut kevätmasentuja, lukuunottamatta viime kevättä koska silloin kaikki painava tuntui väistyvän juuri keväällä. ehkä siksi tämä tuntuu nyt tavallista raskaammalta. tai en muista, millaista tämä on. tuntuu surulliselta hukata nämä päivät vellomiseen. tuntuu liian helpolta syyttää kevätmasennusta.
Lähetä kommentti