väärien kanssa

Mietin: Mitä jos en enää sano sanaakaan, osallistu mihinkään. Jos en mene enää juhliin tai kokouksiin, en soita tai kirjoita yhtään viestiä, en vastaa tai kommentoi mihinkään mitään. Kuinka kauan menee, ennen kuin ne huomaavat? Ennen kuin ne alkavat ihmetellä? Ennen kuin ne soittavat perään tai alkavat houkutella mukaan? Viikkoja, kuukausia? Vai huomaavatko ne edes? Olenko minä senkään vertaa osa niitä, osa mitään?

Ajatus tuntuu samalta kuin lapsena, kun en vielä tiennyt kuolemasta mitään. Ajattelin, että jos nyt kuolisin, niin kyllä ne sitten surisivat. Sitten ne viimein tajuaisivat. Tulisivat hautajaisiin ja itkisivät, lohduttomasti ja pitkään, minua ja kauheita tekojaan. Ei silloin vielä tajunnut, miten lopullista lopullinen on.

Enkä minä nyt mitään kuolemaa mieti, vaikken jaksaisikaan nousta sängystä aamuisin. Mietin sitä, milloin ihmisistä pitäisi osata pitää kiinni ja milloin päästää irti. Että opinko koskaan. Mietin olenko minä niille mitään. Huomaisivatko ne, jos minua ei olisikaan. Tai jos en tulisikaan. Jos katoaisin. Kaipaavatko ne minua? Huomaavatko ne minut? Olenko minä niille mitään?

Yksi polkkatukkapoika sanoi: Ajattele vain itseäsi. Tee omia juttujasi. Älä välitä niistä, ne ovat itsekkäitä ja paskapäitä kaikki, holtittomia ja huolettomia, löyhämoraalisia ja uskottomia, kenestäkään välittämättömiä. Sinä liikut väärissä piireissä, väärien ihmisten kanssa. Älä anna niiden rikkoa sinua.

Siinä on yhden ajatuksen itu, siemen. Mutta miten minä aina päädyn sellaisten ihmisten seuraan? Miten minä aina annan niille vallan ja hävitän itseni? Miten minä koskaan voin pitää kenestäkään kiinni, jos aina käy niin että minun täytyy oppia vihaamaan niitä keitä rakastin vain siksi että itse säilyisin kokonaisena? Kumpi meistä on silloin väärä?

Muistan hämärästi
monia sellaisia aamuja,
jolloin heräsin
tukka takussa
hampaat pesemättä
naamassa eilisen meikit.
Päivävaatteissa tai
puolipukeissa. Tai
ilman rihmankiertämää,
ilman harkintaa.

Vieraasta
väärästä paikasta,
tahmeaan aamuun.
Mutta maireasti hymyillen.

Nykyään nukahdan vain
yksin rojuiseen sänkyyn
kesken kaiken.
Valot päällä,
levy soi,
läppärin valo vilkkuu.
En huomaa
yhtään ennen aamuyötä
ja silloinkin
käännän vain kylkeä.

Aamulla
samanlainen pahoinvointi
ilman sitä raukeaa
lempeää oloa.

Matkalla töihin, iltapäivän ruuhkabussissa, tarjosin laiskasti paikkaani yhdelle mummolle. Ole hyvä, istu vaan. Sä oot yhtä väsynyt kuin minäkin, hän vastasi ja jatkoi: koulustako sä oot tulossa?

Se näki minun uupumukseni ja sanoi sen ääneen kuin ei mitään. Ja luuli minua kymmenen tai viisitoista vuotta nuoremmaksi, mikä sekin oli haikealla tavalla vähän suloista. Minä istuin ja tuijotin kipein silmin eteeni. Yritin tarttua siihen hetkeen.

pelkkiä romuja

Juoksin polvihousuissa. Tai en juossut, kävelin koska päätin olla armollinen tänään. Tien varsilla päitään nostelivat leskenlehdet, joita ehdin katsoa ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Lehtipuiden silmut olivat odotuksesta pulleina. Ruusupuistossa lymyili orava ja juna-asemalla pysähdyin katsomaan hohtavankeltaista sitruunaperhosta. Tulee monta kuukautta, kun rappukäytävään ei tarvitse sytyttää valoja. Poskipäille kasvoi uusia kesakoita.

On vaikeaa iloita näistäkään, kaikki painaa liikaa tai ei mitään. Kirjoitan ne kuitenkin ylös, että muistaisin. Sanoina ne näyttävät kauniilta.

Tahtoisin puhua jollekulle, mutten tahtoisi olla kenellekään risa. Riesa, taakka tai kasa pelkkiä romuja. En tahdo olla se, joka on pelkästään rikki vaikken ole ehjäkään. En tahdo olla se, josta sanotaan että se ei jaksa, se ei kestä, se ei pärjää. Se, jonka heikkoudesta vitsaillaan. Se jolle sanotaan: mikä hätä sinulla muka on. Tai: pää pystyyn, niskasta kiinni, paistaa se päivä.

Mieluummin olisin kaunis ja terävä, herkkä mutta varma ja voimakas. Valoa täynnä.

umpisolmu

Sosiaalifoorumin iltaluennolla en jaksanut enää kuunnella, Vasemmistosta ja hallituksesta ja plaaplaaplaa. Istuin ja kirjoitin mustakantiseen kirjaan, minusta ja ihmisistä, vuodesta toiseen jatkuvasta kivusta ja ikävästä ja tahmeudesta. Vinottain sivun poikki, niin kuin aina kirjoitan runot ja ajatukset. Oikeat asiat kirjoitan suoraan, sivun laidasta laitaan pienenpienellä käsialalla, ettei paperia menisi hukkaan. Vinoille sivuille saa jäädä tyhjää vaikka puoli sivua, saa kirjoittaa vaikka vain yhden sanan.

Viikonloppu oli hyvä, mutta minä en nyt jotenkin osaa. Menin paikkoihin, joita ennen olisin pelännyt. Istuin ystävien kanssa luokkahuoneiden pöydillä, Kallion baareissa ja työväentalon keittiössä. Puhuin paperittomista, uudesta taloudesta ja maahanmuutosta, esikuvien ja toverien kanssa. Osallistuin, järjestin, ehdotin ja mursin jäätä juttelemalla afrikkalaismuusikoille kaunista ranskaa. Kaikkia sellaisia asioita, joita ennen olisin jännittänyt niin paljon, etten olisi uskaltanut edes lähteä kotoa ja nyt tein kaiken kuin huomaamatta.

Ja kuitenkin, koko ajan tuntui kuin olisin vähän väärässä paikassa, luvatta jossain, irti muista. Lauantai-iltana lamaannuin vaatteiden valinnasta, sunnuntaina itkin lohduttomasti puoli iltaa kaiken hyvän päälle. Kaiken alla, kaiken hyvän ja arvokkaan alla ja kaikkien kauniiden ilmeiden ja vahvan kuoren alla piilottelee taas niin paljon synkkyyttä etten jaksa kunnolla iloitakaan. Mitä enemmän uskallan ajatella, sitä selvemmin tuntuu että nyt ollaan jossain äärirajoilla. Kohta tulee joku seinä vastaan, törmäys ja romahdus, tämä rakennelma kaatuu taas niin kuin se korttitalo jonka luulin jo valaneeni betoniin ja kaikki saumat repeävät, hauraat ja vahvat, hätäisesti harsitut ja tiukkaan ommellut.

En osaa edes sanoa, mikä nyt on niin rikki. Vai onko vain niin, että on liian monta erillistä raskasta asiaa. Yhden jaksaisi, joko selvittää tai kestää, mutta nämä kaikki yhdessä painavat minut maanrakoon saakka. Niiden peitoksi haalin kaikkea mahdollista, etten hetkeksikään ehtisi pysähtyä kuuntelemaan. Tahtoisin sanoa, ääneen, myöntää että nyt en enää jaksa. Ja saman tien tunnen syyllisyyttä siitä, miksi muka en jaksa. Miksi minä muka olen aina niin palasina, rikki ja epäkunnossa. Kun on niin monta asiaa, jotka ovat hyvin. Kun suruista ja ikävästä voisi vain hellittää, heittää pois ja unohtaa ja jatkaa matkaa kevyenä kuin höyhen. Mikä lupa minulla on heikkouteen?

Yritän kirjoittaa hankalat, toistuvat lauseet auki. Jostain tätä vyyhteä on pakko alkaa keriä, vaikken tiedä, auttavatko pelkät sanat enää.

muistiinpano

Tuntuu, etten millään tule valmiiksi. Kasvan ja muutun ja opin ja tempoilen, kirjoitan solmut auki ja opettelen seisomaan pää pystyssä ja puhumaan kirkkaalla, kuuluvalla äänellä ja kutsumaan itseni paikkoihin ja syöksymään pahki elämää. Ja sitten palaan alkuun, samaan spiraaliin tai syöksykierteeseen. Aina olen hippusen enemmän jotain, oivallan ja näen mutten koskaan tarpeeksi.

Jotain minussa on rikki ja vaikka kuinka kuron ja parsin, aina tulee uusia repeämiä. Jotain on mennyt joskus palasiksi ja sen kokoaminen uudelleen ja uudelleen ja uudelleen tuntuu nyt käyvän ylivoimaiseksi taakaksi. Minun rakkauden tarpeeni ja janoni on niin pohjaton ja mitä tiukempaan tarraan kiinni, sitä vähemmän minulle jää. Kiinnyn ihmisiin niin vähästä, tyydyn minulle viskattuihin luihin ja vaalin niitä kuin aarteita. Kiinnyn niin mustasukkaisen omistavasti, että hetken päästä tukehdumme molemmat. Kiinnyn sellaisella vimmalla, että se pelästyttää loitommas minut ja ne toiset.

Enkä osaa kunnolla iloita siitä kaikesta mitä saan. En tästä hetkestä, kun mietin seuraavaa tai edellistä, miten toiset ovat jossain jossa minä en ja miten paljosta jään taas paitsi. Ja sitten, en edes ymmärrä mikä on paljon ja mikä vähän, miten paljon saan toivoa ja mihin pitäisi olla tyytyväinen.

Minä en osaa ihmisiä, enkä ole enää varma, ehdinkö koskaan oppia vai onko tämä sittenkin minun osani. Vuodesta toiseen, ihmisistä toisiin aina minä kompastun samoihin kynnyksiin. Eikä ihmisiltä voi vaatia mahdottomia, että ymmärtäisivät kaikkia säröjä ja halkeamia ja epävarmuutta ja ikävää. Kun minä kuitenkin vain hymyilen kauniisti ja näyttelen roolini niin pirun taitavasti etten usein itsekään muista miten pihalla olen kaikesta.

and maybe if you knew about my history you wouldn’t have been such a big bitch to me

Lauantaiaamuna töissä juttelimme perhesurmista, suomalaisista kunniamurhista, laajennetuista ja sitten muuten vain itsemurhista. Asioista, joista on joskus pakko puhua ääneen, etteivät ne vaivaisi mieltä niin paljon. Vaikka sitten lauantaiaamuisin, pelkkien työkavereiden kanssa.

Tyttö, jota en tunne kovin hyvin ja josta en pidä paljonkaan, mainitsi kuin ohimennen isänsä, joka teki itsemurhan kymmenen vuotta sitten. Jokin siitä hetkestä, siitä tarinasta, siitä ihmisestä tarttui vihdoin minuun.

Ei itsensä tappanut isä tee ihmisestä minkäänlaista. Ei vähemmän etäistä, ei enemmän samanlaista, ei miellyttävämpää tai lämpimämpää. Mutta se syventää ihmistä, niin kuin tragediat aina. Ne antavat meille ilmeen, luonnetta, historian. Ne kertovat, että olemme kärsineet ja että olemme selviytyneet. Ne kertovat, ettei hänkään ole vain se kylmä ja liukas, mitäänsanomaton kuori tai pinta, joka ei koskaan ennen ole raonnut minulle.

Kaikissa meissä voi asua suru. Siksi kaikille on mahdollista olla lempeä.