Tuntuu, etten millään tule valmiiksi. Kasvan ja muutun ja opin ja tempoilen, kirjoitan solmut auki ja opettelen seisomaan pää pystyssä ja puhumaan kirkkaalla, kuuluvalla äänellä ja kutsumaan itseni paikkoihin ja syöksymään pahki elämää. Ja sitten palaan alkuun, samaan spiraaliin tai syöksykierteeseen. Aina olen hippusen enemmän jotain, oivallan ja näen mutten koskaan tarpeeksi.
Jotain minussa on rikki ja vaikka kuinka kuron ja parsin, aina tulee uusia repeämiä. Jotain on mennyt joskus palasiksi ja sen kokoaminen uudelleen ja uudelleen ja uudelleen tuntuu nyt käyvän ylivoimaiseksi taakaksi. Minun rakkauden tarpeeni ja janoni on niin pohjaton ja mitä tiukempaan tarraan kiinni, sitä vähemmän minulle jää. Kiinnyn ihmisiin niin vähästä, tyydyn minulle viskattuihin luihin ja vaalin niitä kuin aarteita. Kiinnyn niin mustasukkaisen omistavasti, että hetken päästä tukehdumme molemmat. Kiinnyn sellaisella vimmalla, että se pelästyttää loitommas minut ja ne toiset.
Enkä osaa kunnolla iloita siitä kaikesta mitä saan. En tästä hetkestä, kun mietin seuraavaa tai edellistä, miten toiset ovat jossain jossa minä en ja miten paljosta jään taas paitsi. Ja sitten, en edes ymmärrä mikä on paljon ja mikä vähän, miten paljon saan toivoa ja mihin pitäisi olla tyytyväinen.
Minä en osaa ihmisiä, enkä ole enää varma, ehdinkö koskaan oppia vai onko tämä sittenkin minun osani. Vuodesta toiseen, ihmisistä toisiin aina minä kompastun samoihin kynnyksiin. Eikä ihmisiltä voi vaatia mahdottomia, että ymmärtäisivät kaikkia säröjä ja halkeamia ja epävarmuutta ja ikävää. Kun minä kuitenkin vain hymyilen kauniisti ja näyttelen roolini niin pirun taitavasti etten usein itsekään muista miten pihalla olen kaikesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti