Matkalla töihin, iltapäivän ruuhkabussissa, tarjosin laiskasti paikkaani yhdelle mummolle. Ole hyvä, istu vaan. Sä oot yhtä väsynyt kuin minäkin, hän vastasi ja jatkoi: koulustako sä oot tulossa?
Se näki minun uupumukseni ja sanoi sen ääneen kuin ei mitään. Ja luuli minua kymmenen tai viisitoista vuotta nuoremmaksi, mikä sekin oli haikealla tavalla vähän suloista. Minä istuin ja tuijotin kipein silmin eteeni. Yritin tarttua siihen hetkeen.
2 kommenttia:
täysin kaunistelematta: oothan sä hakenut jo ammattiapua? terapiaa tai jotain? nyt ei oo niin pitkään aikaan ilon pilkahdustakaan näissä teksteissä näkynyt, että tuli vaan mieleen.. ei tarvi jaksaa eikä osata, sen takia on ihmisiä, jotka keksii sun kanssa ratkaisut ja antaa sulle työkalut. tokihan se vaatii sitä, että itse haluaa olla onnellinen. jotkut ei halua. suru tai tuska on ainoa, mikä saa ne tuntemaan itsensä eläväks. mä aloitin kolme vuotta sit ja tänä keväänä mä uskallan olla jo vähän onnellinen. se on ihan uus onnistumisen fiilis, rakastaa itseään. paniikitkin on jääneet melkein kokonaan pois kuvioista.
perhosia vatsaan ja sun päivään!
Kiitos AR. Perhosia on joissain päivissä ja sitten on näitä toisenlaisia. Kukaan (toinen) ei sano suoraan, ei osaa kysyä. Ei kukaan näistä "oikeista", täällä elävässä maailmassa. Ne eivät huomaa, välitä, uskalla tai näe. Niille minä olen ihana, kaunis, kiva ja rohkea, se meistä, joka ei ole hajalla.
Mäkin yritin päästä terapiaan, joskus vuosia sitten. Lääkäri sanoi, että olen rikki, Kela sanoi etten tarpeeksi. Siitä asti olen sinnitellyt, omillani, miten milloinkin. Se mikä oli kuusi vuotta sitten rikki, ei ole vieläkään ehjä. Tänään soitin yhteen paikkaan, jossa jonkun pitäisi osata auttaa. Se oli kamalaa ja vaikeaa niin kuin arvasin, ehkä hyödytöntä. On kaikenlaisia jonoja, joihin ihmiset voidaan laittaa odottelemaan, on tarjota niitä lääkkeitä eikä sitten paljon muuta.
Minä istun kotona ja joka päivä joudun päättämään uudelleen, olenko tänään onnellinen. Joskus se toimii, joskus ei. Pitkään minäkin rakastin tätä surua ja kipua, en olisi osannut hengittää ilman sitä. Enää en jaksaisi yhtään, mutten tiedä miten muuten eletään.
Lähetä kommentti