Ajatus tuntuu samalta kuin lapsena, kun en vielä tiennyt
kuolemasta mitään. Ajattelin, että jos nyt kuolisin, niin kyllä ne sitten
surisivat. Sitten ne viimein tajuaisivat. Tulisivat hautajaisiin ja itkisivät,
lohduttomasti ja pitkään, minua ja kauheita tekojaan. Ei silloin vielä
tajunnut, miten lopullista lopullinen on.
Enkä minä nyt mitään kuolemaa mieti, vaikken jaksaisikaan
nousta sängystä aamuisin. Mietin sitä, milloin ihmisistä pitäisi osata pitää
kiinni ja milloin päästää irti. Että opinko koskaan. Mietin olenko minä niille
mitään. Huomaisivatko ne, jos minua ei olisikaan. Tai jos en tulisikaan. Jos
katoaisin. Kaipaavatko ne minua? Huomaavatko ne minut? Olenko minä niille
mitään?
Yksi polkkatukkapoika sanoi: Ajattele vain itseäsi. Tee omia
juttujasi. Älä välitä niistä, ne ovat itsekkäitä ja paskapäitä kaikki,
holtittomia ja huolettomia, löyhämoraalisia ja uskottomia, kenestäkään
välittämättömiä. Sinä liikut väärissä piireissä, väärien ihmisten kanssa. Älä
anna niiden rikkoa sinua.
Siinä on yhden ajatuksen itu, siemen. Mutta miten minä aina
päädyn sellaisten ihmisten seuraan? Miten minä aina annan niille vallan ja
hävitän itseni? Miten minä koskaan voin pitää kenestäkään kiinni, jos aina käy
niin että minun täytyy oppia vihaamaan niitä keitä rakastin vain siksi että itse
säilyisin kokonaisena? Kumpi meistä on silloin väärä?
3 kommenttia:
Täällä olen ollut vähän samoissa tunnelmissa. Olin juhlissa, jossa naurettiin ja halailtiin. Paitsi mua ei kukaan halannut.
-molly
Tänä vuonna vietin vappua äidin parvekkeella, lukemassa Katherine Pancolin Les Yeux jaunes des Crocodiles koska en vain jaksanut mennä puistoon picnicille hymyilemään punaisiin vappuhousuihih, pikkutakkeihin ja likaisiin valkoisiin lakkeihin pukeutuneille puolitutuille joita en voisi vähemmän kiinnostaa. Se on ihana kirja, kertoo pienistä ihmisistä, heidän peloistaan ja niistä huolimatta toteutuneista unelmista... Hymyilin koko iltapäivän auringossa ja totesin lopulta, että oli varmaan kaikkien aikojen paras vappuni.
Molly toivottavasti olet jo parempi. Toivottavasti joku halaa sinuakin.
Sonja minä juoksin vappuaattoyönä itkien baarista pimeään yöhön, sanomatta hei kenellekään ja vannoin, etten koskaan enää tule takaisin. Seuraavana aamuna hymyilin taas niille ihmisille, jotka eivät soittaneet perään tai eivät ehkä edes huomanneet, että katosin. Silti vappupäivä oli ehdottomasti mun paras vappu ja ne samat ihmiset taas vähän rakkaampia kuin aiemmin. Ne välittävät ja minä välitän, mutten tiedä, kuka oikein ja kuka väärin. Luuln, että ne eivät huomaa minun säröjän, mutta en tiedä, onko se lopulta niiden vika vai minun.
Lähetä kommentti