Sosiaalifoorumin iltaluennolla en jaksanut enää kuunnella, Vasemmistosta ja hallituksesta ja plaaplaaplaa. Istuin ja kirjoitin mustakantiseen kirjaan, minusta ja ihmisistä, vuodesta toiseen jatkuvasta kivusta ja ikävästä ja tahmeudesta. Vinottain sivun poikki, niin kuin aina kirjoitan runot ja ajatukset. Oikeat asiat kirjoitan suoraan, sivun laidasta laitaan pienenpienellä käsialalla, ettei paperia menisi hukkaan. Vinoille sivuille saa jäädä tyhjää vaikka puoli sivua, saa kirjoittaa vaikka vain yhden sanan.
Viikonloppu oli hyvä, mutta minä en nyt jotenkin osaa. Menin paikkoihin, joita ennen olisin pelännyt. Istuin ystävien kanssa luokkahuoneiden pöydillä, Kallion baareissa ja työväentalon keittiössä. Puhuin paperittomista, uudesta taloudesta ja maahanmuutosta, esikuvien ja toverien kanssa. Osallistuin, järjestin, ehdotin ja mursin jäätä juttelemalla afrikkalaismuusikoille kaunista ranskaa. Kaikkia sellaisia asioita, joita ennen olisin jännittänyt niin paljon, etten olisi uskaltanut edes lähteä kotoa ja nyt tein kaiken kuin huomaamatta.
Ja kuitenkin, koko ajan tuntui kuin olisin vähän väärässä paikassa, luvatta jossain, irti muista. Lauantai-iltana lamaannuin vaatteiden valinnasta, sunnuntaina itkin lohduttomasti puoli iltaa kaiken hyvän päälle. Kaiken alla, kaiken hyvän ja arvokkaan alla ja kaikkien kauniiden ilmeiden ja vahvan kuoren alla piilottelee taas niin paljon synkkyyttä etten jaksa kunnolla iloitakaan. Mitä enemmän uskallan ajatella, sitä selvemmin tuntuu että nyt ollaan jossain äärirajoilla. Kohta tulee joku seinä vastaan, törmäys ja romahdus, tämä rakennelma kaatuu taas niin kuin se korttitalo jonka luulin jo valaneeni betoniin ja kaikki saumat repeävät, hauraat ja vahvat, hätäisesti harsitut ja tiukkaan ommellut.
En osaa edes sanoa, mikä nyt on niin rikki. Vai onko vain niin, että on liian monta erillistä raskasta asiaa. Yhden jaksaisi, joko selvittää tai kestää, mutta nämä kaikki yhdessä painavat minut maanrakoon saakka. Niiden peitoksi haalin kaikkea mahdollista, etten hetkeksikään ehtisi pysähtyä kuuntelemaan. Tahtoisin sanoa, ääneen, myöntää että nyt en enää jaksa. Ja saman tien tunnen syyllisyyttä siitä, miksi muka en jaksa. Miksi minä muka olen aina niin palasina, rikki ja epäkunnossa. Kun on niin monta asiaa, jotka ovat hyvin. Kun suruista ja ikävästä voisi vain hellittää, heittää pois ja unohtaa ja jatkaa matkaa kevyenä kuin höyhen. Mikä lupa minulla on heikkouteen?
Yritän kirjoittaa hankalat, toistuvat lauseet auki. Jostain tätä vyyhteä on pakko alkaa keriä, vaikken tiedä, auttavatko pelkät sanat enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti