Lauantaiaamuna töissä juttelimme perhesurmista, suomalaisista kunniamurhista, laajennetuista ja sitten muuten vain itsemurhista. Asioista, joista on joskus pakko puhua ääneen, etteivät ne vaivaisi mieltä niin paljon. Vaikka sitten lauantaiaamuisin, pelkkien työkavereiden kanssa.
Tyttö, jota en tunne kovin hyvin ja josta en pidä paljonkaan, mainitsi kuin ohimennen isänsä, joka teki itsemurhan kymmenen vuotta sitten. Jokin siitä hetkestä, siitä tarinasta, siitä ihmisestä tarttui vihdoin minuun.
Ei itsensä tappanut isä tee ihmisestä minkäänlaista. Ei vähemmän etäistä, ei enemmän samanlaista, ei miellyttävämpää tai lämpimämpää. Mutta se syventää ihmistä, niin kuin tragediat aina. Ne antavat meille ilmeen, luonnetta, historian. Ne kertovat, että olemme kärsineet ja että olemme selviytyneet. Ne kertovat, ettei hänkään ole vain se kylmä ja liukas, mitäänsanomaton kuori tai pinta, joka ei koskaan ennen ole raonnut minulle.
Kaikissa meissä voi asua suru. Siksi kaikille on mahdollista olla lempeä.
1 kommentti:
"be kind; everyone you meet is fighting a hard battle."
Lähetä kommentti