Juoksin polvihousuissa. Tai en juossut, kävelin koska päätin olla armollinen tänään. Tien varsilla päitään nostelivat leskenlehdet, joita ehdin katsoa ensimmäistä kertaa tänä keväänä. Lehtipuiden silmut olivat odotuksesta pulleina. Ruusupuistossa lymyili orava ja juna-asemalla pysähdyin katsomaan hohtavankeltaista sitruunaperhosta. Tulee monta kuukautta, kun rappukäytävään ei tarvitse sytyttää valoja. Poskipäille kasvoi uusia kesakoita.
On vaikeaa iloita näistäkään, kaikki painaa liikaa tai ei mitään. Kirjoitan ne kuitenkin ylös, että muistaisin. Sanoina ne näyttävät kauniilta.
Tahtoisin puhua jollekulle, mutten tahtoisi olla kenellekään risa. Riesa, taakka tai kasa pelkkiä romuja. En tahdo olla se, joka on pelkästään rikki vaikken ole ehjäkään. En tahdo olla se, josta sanotaan että se ei jaksa, se ei kestä, se ei pärjää. Se, jonka heikkoudesta vitsaillaan. Se jolle sanotaan: mikä hätä sinulla muka on. Tai: pää pystyyn, niskasta kiinni, paistaa se päivä.
Mieluummin olisin kaunis ja terävä, herkkä mutta varma ja voimakas. Valoa täynnä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti