Muutaman päivän olen tuntenut oloni liian koleaksi, helposti haavoittuvaksi ja vähän liian pieneksi. Liian vähäksi ja liian paljoksi, mihinkään sopimattomaksi, parittomaksi. Tekisi mieli sanoa, että liian suomalaiseksi ja ehkä se osittain on tottakin. Mutta myös liian minuksi.
En haluaisi ajatella liikaa sellaista, koska se vain ruokkii itseään. Jos kuvittelen, että ihmiset pitävät minua vääränä, alan käyttäytyä väärin. Ja silloin kukaan ei enää tiedä, millainen on oikea minä; en minä eikä ne muut.
Minä vaadin ihmisiltä liikaa. Ne eivät ehkä tiedä sitä itse, mutta minä kyllä huomaan sen. Minä haluaisin, että ihmiset olisivat minulle tärkeitä – ja minä niille. Että minä olisin jotain ainutlaatuista. Ja jos yrittää liikaa, ei voi koskaan olla mitään aitoa.
Minä vain niin haluaisin löytää sen, mikä on aitoa. Sen paikan, jossa niin voisi olla. Jossa voisin olla niin. Mutta tämä matka, tämä pelottaa minua välillä ihan liikaa.
Tänään näin sateenkaaren Pariisin yllä. Olisin halunnut ottaa siitä kuvan, vain että se olisi säilynyt vähän kauemmin. Vain, että se olisi ollut hetken minun. Jotta olisin muistanut sen.
Sateenkaaren päässä, siellä on aarre. Sitä minä olen usein miettinyt. Missä on minun aarteeni, missä minun sateenkaareni ja sen pää? Se päivä ja paikka, missä musta aurinko nousee? Se ikioma jokumikälie. Mikä se edes on? Ja mistä sen tunnistaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti