Viime päivinä olen ajatellut hulluutta. Sitä, kuka saa päättää kuka on hullu. Ja miten hiuksenhieno se raja voi olla. Olen pelännyt vähän niitä ajatuksia; yrittänyt unohtaa.
Olen miettinyt sitä, miten ehjäksi olen kasvanut ja miten rikki silti olen edelleen. Miten nyt kestän nämä tunteet, kaikki mielen liikkeet ja ailahtelut. Miten haluan kestää ne, vaikka ne kuinka musertaisivat. Miten en halua enää hukuttaa niitä mihinkään turtumukseen, mihinkään hämärään. Miten en halua yrittää kahlita niitä. Minä pystyn siihen nyt; minä kestän ne nyt. Mutta miten voin koskaan olettaa, että joku muukin kestäisi. Sen, että vaikka kaikki on hyvin, vaikka aurinko paistaa ja vaikka olen hehkuvan onnellinen, joskus minun saattaa silti jostain syystä tehdä mieli vain itkeä. Yleensä syyttä. Ja sen, että itkemisen jälkeen kaikki voikin olla taas ihan hyvin, se hetki menee ohi ja minä tunnen jo jotain muuta. Sen, että olen yhtä aikaa kevyt ja raskas.
Olen miettinyt sitä, miksen uskalla pitää kenestäkään niistä, jotka katsovat minua kauniisti. Miksi säikytän pois kaikki ne, joista pidän. Taas kerran sitä, miksi aina lopulta jään yksin. Sen vian on pakko olla minussa, koska niin käy aina, kaikkien kanssa, joka puolella maailmaa.
Tänä aamuna taistelin itseni ylös ennen kahdeksaa, koska jotenkin tuntui että on pakko. Jos en nyt nouse, en taaskaan pääse ylös koko päivänä. Ja tänään, tänään en halunnut jäädä vellomaan siihen tunteeseen. Metromatka kesti tunnin, jouduin vaihtamaan neljä kertaa koska jossain oli jotain savua etc.. Eksyin matkalla yliopistolle, ja kun saavuin sinne puoli tuntia myöhässä, huomasin, että aamuluento on peruttu. En uskaltanut lähteä kotiin, tai en olisi ehkä koskaan mennyt takaisin. Istuin kaksi tuntia juomassa maitokahvia ja lukemassa Sillanpäätä, kuuntelin 45 minuuttia jotain yhdentekevää ranskalaisen luokkayhteiskunnan murroksesta. Palelsi ja väsytti niin paljon, että teki mieli itkeä. Opiskelijaruokalassa otin vahingossa jotain kinkkuleikettä enkä kalaa ja vaikka kaikesta siitä olisi voinut mennä koko päivä pilalle, en oikeastaan jaksanut välittää. En jaksanut olla vihainen, en edes harmissani.
Kotona söin lohdutukseksi monta palaa minttusuklaata ja nukuin kuusi tuntia. Sen jälkeen kaikki vihdoin tuntui niin kamalalta kuin tällaisina päivinä kuuluukin. Suklaa ja liian pitkät päiväunet – se oli minun vikani. Siksi se harmitti enemmän kuin mikään muu. Pakotin itseni ylös, hymyilemään, nostamaan lasia, puhumaan joutavia uusille tuttavuuksille. Mutta se on vain pintaa. Sisällä ei ole mitään. Muuta kuin ne samat kierot ajatukset, jotka kiusaavat untani yö yön jälkeen. En jaksaisi enää ajatella sitä mitä oli. Ja sitä, mitä ei koskaan tullut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti