Minulla on ollut niin vähän yksinäisiä hetkiä, etten ole osannut laittaa sanoja toistensa lomaan. Oikeastaan on ollut kivaa kun on seuraa. Joku, joka käy kaupassa ja kertoo, miten kaikki koneet toimivat. Välillä, väsyneenä ja pahalla päällä, ovat sarvet kalahdelleet kovastikin. (Meinasin kirjoittaa "arvet kalahdelleet" eikä sekään varmaan kovin väärin ole.) Olen miettinyt, millaista olisi oikeasti asua jonkun toisen ihmisen kanssa. Jakaa kaikki, hengitysilmakin.
Nyt kun veli ei ole enää täällä, olo on jotenkin haikea. Ei se johdu veljestä, veli muuttaa vain toiseen kaupunginosaan. Se johtuu siitä, ettei ympärillä enää ole kaikkia niitä ihmisiä, jotka Pariisissa olivat. Kun laitan tavaroita kaappiin ja paikoilleen, on pakko hyväksyä, että tässä olen nyt. En enää siellä. Ollenkaan tai ikinä. (Juuri nyt ajattelen Marcoa.)
Mutta täälläkään en ole sama. Olen pehmeämpi, lempeämpi. En jaksa huolestua niin paljon. En jaksa ajatella liian pitkälle. Otan mitä vastaan tulee ja hymyilen, jos vain suinkin mahdollista.
Puren kyllä hampaita koko ajan yhteen ja päähän koskee.
Minulle tarjotaan kaikenlaisia työpaikkoja, tuosta noin vain. Koskaan se ei ole ollut yhtä helppoa. Muttei ole helppoa valita. Tekisikö jotain, mikä voisi olla hauskaa vai sellaista, mikä olisi järkevää. Laskisiko ansioita vai vapaa-aikaa. Mikään vaihtoehto ei ole täydellinen eikä mikään ole huono. Nyt minä valitsen sen, joka on järkevä, hyödyllinen eikä kuitenkaan yhtään lopullinen. Tammikuun lopulla voin taas muuttaa mieltäni. Niin minä valitsen, teen kaikki järjestelyt enkä aio enää jossitella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti