Viime päivinä olen miettinyt paljon työtäni. Ahdistunut siitä (niin kuin hälyttävän monesta muustakin elämäni rakenteesta). Epätyöstä, työstä jota tehdään vain rahan takia. On juttuja, joista työssäni pidän, mutta on myös liikaa sellaista, mistä en ollenkaan nauti.
Neljän vapaapäivän (joista yksi meni tentissä ja vallankumousta suunnitellessa, kolme kaiken maailman murheissa velloessa) jälkeen eilinen oli kamala, kaoottinen päivä töissä. Tänään olin väsynyt, migreenissä (taas!) ja iltavuorossa.
Sitten tuli se kaunis turkkilainen poika, joka katseli minua vaivihkaa koko ajan ja minä olin kuin en huomaisikaan. Se puhui ystävälleen turkiksi ja minä suljin korvani. Lähtiessään se huikkasi nopeasti, ujostikin: Sinulla on ihanat silmät. (Ne väsyneet, flunssaiset, itkettyneet, verestävät silmät...)
Ja se mies, joka vastasi: Oikealle tietysti! kun kysyin, kummalle puolelle portaita se haluaa areenalla istumaan. Minä mutristelin suutani ja punastuin vähän ja se jatkoi: Tällä ei sitten ole mitään tekemistä politiikan kanssa. Mä nään, että sä funtsit sitä. Ja minä nauroin, sanoin: Niin funtsinkin.
Ihmiset ovat sentään joskus ihania.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti