Aamulla mieleen nousi kuva siitä ovesta, jossa on kaksi nimeä. Rinnakkain tai allekkain, en muista vaikka olen minä sen nähnyt, kaupungin toisella laidalla. Ne ovat yhdessä – nimet ja kantajat, rinnakkain tai allekkain, mutta minun rappuni jokaisessa ovessa on vain yksi nimi (paitsi siinä, missä on pelkkä kirjain).
Alan olla sillä tavalla repaleina, että jostain on pakko korjata. Kaksi viikkoa pidättelen hengitystä ja sitten päästän irti. Piirrän rajat ja se saa pysytellä niiden ulkopuolella. Jos tunnen houkutusta, ajattelen vain sitä ovea.
Niin moni sana viiltelee, mutta minähän olen se: lyhyttukkainen tyttö, mustavalkoisissaan. Jonka ei tarvitse välittää mistään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti