hei hei vaan

helsinki
on niin erilainen nyt
kun olen jo lähdössä
kuulas ja kaunis
rauhallinen
ja minun omani

parasta on jakaa se jonkun kanssa
istua kauppatorilla
ja suputella lokeille
ilman että on kiire minnekään

tänään hyvästelin parhaimman
ja se otti kyllä koville

niin kai sillekin
ja tavallaan siitä tuli vähän parempi mieli

ihan vähän vain.

bits and pieces

olen pakannut yhdeksän muuttolaatikkoa
lähtövaatekasassa ei ole yhtään vihreää

valitsin sormuksia ja helminauhoja
jotka sopivat pariisiin

heitin vanhan karkkivaraston roskikseen
pesin lisää pyykkiä

kirjoitin sähköposteja ranskaan
mutten jaksanut lukea asuntoilmoituksia

sain ihanan hei hei -viestin
ja itkin taas vähän
lajittelin kaikki sukat

luin brysselin kirjeitä
ja itkin lisää

heitin kaikki turhat muistiinpanot
vanhat laskut ja kuitit
rikkinäiset kengät pois

hurrasin suomen naisille
vaikken ehtinytkään stadionille

silitin
ja katsoin pretty womanin
lapsena se oli minun lempielokuvani
isona halusin ilotytöksi
itkin vielä pikkuisen

cry baby

Olen itkenyt viime päivinä ihan holtittomia määriä. Ihan pienestäkin, ihan yllättäen. Serranon perheen kohtaloista omaan peilikuvaan.

Ei kuitenkaan surua. Sellaista huojentavaa itkua, sellaista joka tulee helposti ja tulee vain. Milloin vain sitä huvittaa. Sellaista, jonka takia ei tarvitse kouristella eikä haukkoa henkeään. Sellaista, joka lamaannuttaa hetkeksi ja saa sitten jo nauramaan sille samalle, surkealle peilikuvalle.

Lähtöitkua. Väsymystä kaiken hoitamisesta ja siitä, että kerrankin saa asioita järjestykseen.

Helpotusta siitä, että asiat saavat päätöksensä ja uusia alkaa, ihan kohta. Siitä, että ihan kohta elämä on ihan erilaista. Pelottavaa ja samalla ehkä ihanaakin. Siitä, että kohta ei enää tarvitse odottaa.

Ja jännitystä. Ei pelkoa, ei pakokauhua, ei ahdistusta. Pelkkää jännitystä siitä, miten asiat aikovat mennä. En pelkää, etteikö kaikki järjestyisi. Jännittää vain nähdä, miten kaikki järjestyy.

Sitä, että yllättäen näkee sellaisen pojan, jolle voisi hymyillä. Voisi mennä puhumaan taivaat ja maat, koska enää ei ole mitään menetettävää. Ja kuitenkaan, ei sillä enää ole väliäkään.

Haikeaa ikävää. Irti päästämistä. Sitä, että yhtäkkiä tajuaa vielä kirkkaammin kuin ennen, kuinka tärkeä joku on ja kuitenkin joutuu lähtemään ja jättämään tärkeätkin jälkeensä. Sen sijaan, että jäisi ja jatkaisi taistelua. On näköjään kolmaskin vaihtoehto, taistelemisen ja tyytymisen lisäksi. En vain vielä tiedä sen nimeä.

aikaa on aika vähän

Tänään oli ensimmäinen viimeinen työpäivä, viimeinen päivä kirjakaupan tyttönä melkein kahden vuoden jälkeen. Toisen työpaikan aamutkin on jo yhden käden sormilla laskettavissa.

Yliopistolla kävin ensimmäisen ja viimeisen kerran tänä syksynä. Matkakortti on ladattuna kuun loppuun asti.

Kaupassa täytyy miettiä, mitä kannattaa vielä ostaa. Viikon päästä ruokia ei ole kukaan enää syömässä (paitsi isoveli).

Hesarin tilaus on katkaistu niin kuin muidenkin lehtien. Kotivakuutus on irtisanottu. Vielä pitäisi kirjoittaa alivuokrasopimus.

Aamulla pukeutuminen on tavallistakin vaikeampaa, kun täytyy miettiä, mitkä vaatteet aion pakata mukaan ja kuinka monta koneellista pyykkiä ehdin enää pestä.

Mutta jäähyväisiä, niitä on ihan liikaa.

and then this one weekend, the whole city was just flowing

Jos viikonloppu voisi olla täydellinen, se olisi ehkä juuri tällainen.

Suvilahti, se on ehkä Helsingin ihanin paikka. Elokuun viikonloppu. Kaikki luonnonvoimat sekaisin. Valoja, värejä, joka paikassa kuulostaa hyvältä ja tuoksuu hyvältä ja vessajonotkin ovat sopivan lyhyet. Shottilasit täytetään piripintaan.

Kauniita ihmisiä. Parhaita ihmisiä. Niitäkin, joita et haluaisi tavata. Kotityttöjä Ruotsista ja Belgiasta. Entisiä hoitoja. Opiskelukavereita. Muotibloggareita. Serkkupoikia. Hyvänpäiväntuttuja. Tuore aviopari. Nauravia poikia. Pikkujulkkiksia. Maailmantähtiä. Kaikki sikin sokin sinussa.

Alusvaatteisillaan saunan takana tanssivia tyttöjä ja viereisen ruokapaikan terassilla poikia, jotka hymyilivät sekä niille että minulle. Rankkasadekuuro, joka kesti täsmälleen yhtä kauan kuin aurinkoinen reggae-keikka telttalavalla. Darraisen raukea olo, vaikka oli juonut pelkkää vettä. Tuulen tuivertama polkkatukka ja uudet tennarit. Aaltopellin aamukahvi ja raparperipiirakka.

Matkalla yksi sammunut, jolle soitettiin noutaja. Yksi metronportaissa kaatunut. Yksi yöjunatappelu. Tupakalta haiseva ylipainoinen taksikuski. Ja kuitenkin kaikki ne muut iloiset festarivieraat junissa busseissa ja metroissa, sateenkaarenväriset rannekkeet käsissä. Kuitenkin se tunne, että juuri tämä on minun kaupunkini. Ja ihan pieni haikea nipistys rinta-alassa, kun välillä muistin, että kahden viikon päästä ei enää.

Ja se musiikki. On hyvä, ettei ole asiantuntija. Silloin ei voi kuin yllättyä. Ja ihastua. Vain mennä virran mukana. Minä ehdin ihastua monta kertaa.

Itkevä pop-prinsessa ei ollut minun viikonloppuni kohokohta, vaikka tavallaan jotain sellaista olinkin odottanut. Kaikki ne odottamattomat, ne vasta jotain olivat. Mahdotonta valita, mikä oli parasta. Seun Kutin & Egypt 80:n kuumat rytmit ja vielä kuumemmat tanssijat. Grace Jonesin peilipallohattu ja hävyttömän paljastava esiintymisasu, koko diiva-asenne ja mahtava ääni (ja La Vie en Rose tietysti). Fever Rayn aikaansaama joukkohypnoosi. The Capital Beatin, Oi poikien ja tietysti Collie Buddzin & The New Kingston Bandin lämpö, lempi ja liekki, jotka eivät jättäisi ketään kylmäksi. Ja Rubik ja Jazzanova ja Yann Tiersen ja Le Corps Mince de Franҫoise ja Roots Manuuva ja White Lies ja Ricky-Tick Records Sound Bash ja Joensuu 1685 ja ja ja… tämä lista, joka ei lopu koskaan.

Kuten sanottua, en ole asiantuntija. Pelkkä fiilistelijä. Enkä juuri nyt keksi fiilistelijälle mitään parempaa kuin tämä ihana asia, Flow 2009. Ainoa surullinen asia Flow’ssa on se, että se meni jo.

Edes huominen tentti ja avaamattomat kirjat, likaiset tiskit tai työkaveri, joka maanantaiaamun kahvitunnilla ehti dissata koko kansanjuhlan lyttyyn (vastoin parempaa tietoa), eivät saa tätä mielentilaa vielä haalenemaan.

(siellä on sateenkaari)

kylmä sydän

Festariyleisössä oli eilen sekin poika, jota joskus suutelin salaa ylioppilastalon portaikossa. Ulkona oli tulipalopakkanen ja minulla pelkkä coctail-mekko, mutta silti kävelin sen luo jatkoille. Aamulla karkasin, enkä uskaltanut kutsua sitä poikaa ikinä kylään. Yliopistollakin vain nauroin sille ja flirttailin toisille pojille.

Se poika on nuori ja kaunis, pitkä ja teräväpiirteinen. Urheilija ja muusikonrenttu yhtä aikaa. Sellainen mies, joka haluaa vaimon ja paljon lapsia.

Se sanoi minun olevan maailman kaunein nainen ja puhui monta kertaa tunteistaan. Eilen, kesken kuumimpien afrikkalaisrytmien, se kiersi kätensä toisen tytön kaulaan, mutta minä olin se, jonka kurkkua kuristi.

Kesken seuraavan keikan, joku tuntematon, hauskannäköinen ja nauravainen poika nykäisi minua hihasta ja sanoi: ”Moi mä oon Joonas, sulla on kauniit hiukset”. Se tarttui minua käsistä ja näytti, miten kovaa pitää taputtaa, että se kuuluu lavalle saakka. ”Sulla on kans ihanan lämpimät kädet.”

Kun soitto lakkasi, minä käänsin selkäni ja katosin yleisöjoukkoon. Yöllä kävelin Joonaksen ohi, enkä kääntänyt edes päätäni, kun sen kaveri huusi perääni. Hymyilin vain ihan vähän ja lähdin kotiin.

vaaranmaa

Eilen lehdissä kerrottiin, kuinka minun kotikaupungissani 15-vuotias poika oli puukottanut 17-vuotiaan lajitoverinsa kuoliaaksi. Keskellä viikkoa, keskellä kaupunkia. Vielä ei tiedetä – tai kerrota – miksi. En osaa sanoa mitään järkevää, mutta olen pirun surullinen kummankin puolesta. Huolissani kotipojista.

Iltapäivällä olin matkalla Itään, riensin kiireessä metroaseman portaita alas niin kuin kaikki muutkin kaupungissa. Viereisissä ylöspäin menevissä portaissa joku kadunmies kaatui humalaspäissään ja pyöri liikkuvien portaiden mukana monta kierrosta alaspäin ja ympäri, eikä kukaan mennyt auttamaan. Kukaan ei malttanut edes pysäyttää liukuportaita, koska oli niin kova kiire kauhistella ja moittia. Kyllä se mies lopulta pystyyn nousi.

Kun kävelin yöllä Suvilahdesta keskustaan, muistelin, kuinka paljon pelkäsin yöllistä Sörnäisten kurvia säikkynä maalaistyttönä, kun olin vasta muuttanut kaupunkiin. Melkein kuusi vuotta sitten. Viime yönä tämä kaupunki tuntui täydellisesti minun omaltani. Täydellisen vaarattomalta. Ainakin vielä Sörnäisissä.

Kun pääsin yöjunaan ja painoin väsyneen pääni junan ikkunaan, vieressä istunut humalainen keski-ikäinen nainen kävi tönimään minua hereille. ”Älä sammu hei, vai meetsä Kirkkonummelle asti?” Olisi ehkä pitänyt olla otettu huolehtimisesta, mutta minä vain tiuskaisin takaisin. ”Emmä oo sammumassa, kyl mä selviin himaan. Ihan ite.” Nainen tuohtui ja vastasi, miten surullista on, etteivät suomalaiset enää luota toisiin ihmisiin.

Kahden minuutin päästä viereisessä penkkirivissä oltiin ilmiriidassa. Kaksi nuorta poikaa, suomalainen ja aasialaissyntyinen hakkasivat toisiaan, minkä nyrkistä lähti. Kaikki tuijottivat, kukaan ei lähtenyt hakemaan konduktööriä paikalle. Joku uhkarohkea sentään yritti väliin; varmaan vain saadakseen kokeilla, miltä tuntuu lyödä ventovierasta täydessä yöjunassa. Vieressäni istunut nainen huusi: ”Älkää hölmöt menkö sinne väliin, siel saattaa olla vaik puukot ilmassa. Sen siitä saa, kun vinosilmät alkaa riehua; suomalaiset tulee kohta päälle”. Hyvä, että joku vielä luottaa toisiin ihmisiin.

Flow’sta, maailman parhaista ihmisistä ja yllättävistä iloisista kohtaamisista huolimatta eilisestä jäi liian paha maku suuhun. Tästä maasta, joka on ihan pihalla. Tästä kaupungista, joka on pelottava juuri silloin, kun vähiten odottaa. Siitä on vaikeaa kirjoittaa hienosti, mutta ei se jätä rauhaankaan.

se pistää ajoittain itkemään

Miksi on pakko tieten tahtoen tehdä asioita, joista tietää tulevan paha mieli?

Pitäisi itkeä enemmän elämälle kuin televisiolle, mutta kun televisiossa kuollaan, surraan rakkaita ja vietetään hautajaisia, en vieläkään voi olla itkemättä. Koska, vieläkin, kaikki se on liian lähellä. Ja liian kipeää.

Surun pitäisi haalistua, unohtuakin. Ainakin jos uskoisi siihen, mitä sanotaan. Mitä maailma ajattelee ja odottaa. Mitä lähimmäiset toivovat. Muttei se mihinkään menee. Se muuttuu ehkä ja sen kanssa on pakko oppia elämään, mutta jos menettää rakkaimpansa, ei sitä koskaan pysty antamaan anteeksi. Vaikka se miten olisi luonnollista ja tapahtuisi oikeassa järjestyksessä.

Välillä minä pelkään, että se suru on liian vaikeaa toisille ihmisille. Ettei siitä enää saisi puhua. Enkä minä aina puhukaan. Mutta ei se mene minusta pois. Eikä siitä tule minulle koskaan helppoa.

Sen television voisi tietysti sulkea. Mutta sitä surua ei.

tää on hyvä päivä olla minä, mä ja meitsi

Ikä. Pelkkiä numeroita. Ja oikeastaan, kaksi ja kuusi ei vielä ole niin kovin paljon. Mutta siitä lisää joskus toiste. Koska niistä kahdesta ja kuudesta huolimatta tänään on ollut ihan paras päivä.

Minä en oikeastaan pidä juhlista. Tai en pidä juhlapäivistä. Ja pelkään juhlien järjestämistä. Rakastan kauniiden kattausten ja ruokalistojen suunnittelua; ajatusta siitä, että kotini olisi täynnä parhaita, nauravia ja kauniita ihmisiä ja lämmintä tunnelmaa. Mutta en pidä keskipisteenä olemisesta. Tai, pidän siitä ehkä eniten maailmassa. Mutta yleensä pelkään, etten kuitenkaan oikeasti olisi sitä, enkä koskaan uskalla koettaa onneani.

Olisi huikeaa olla se tyttö, joka järjestää kaupungin parhaita juhlia. Sellaisia, joista kukaan ei halua jäädä paitsi. Sellaisia, joiden vuoksi skipataan kaikki muu.

Mutta välillä on parasta olla se tyttö, jonka juhliin tulee juuri niitä rakkaimpia. Juuri sopivasti, niin että kaikkien kanssa ehtii hymyillä ja nostaa maljoja. Ilman stressiä ja jännittämistä. Niin, että oikeasti tuntuu siltä, että kaikki ne haluavat olla juuri nyt juuri tässä ja juhlia juuri minun kanssani.

Kun istuin yksin kauniiksi katetun pöydän ääressä vielä tunti sen jälkeen, kun juhlien oli määrä virallisesti alkaa, saatoin hetkeksi sortua ajattelemaan, että tämä on niin tyypillistä. Minun elämäni on juuri tällaista. Kukaan ei kuitenkaan tule. Mutta sitten kohotin samppanjalasin ja join maljan itselleni. Söin makeimmat mansikat salaatin päältä. Hengitin syvään ja hymyilin peilille.

Ja sitten ovikello soi ja rakkaimmat, parhaimmat ihmiset tulivat. Minun luokseni, vain minun vuokseni.

”Mä elän kauan ellen ehi kuolla nauruun.”
- Ruudolf

on the slippery edge of everything and nothing

Sekopäinen tyttö. Kaikki tuntuu olevan ihan liikaa. Tekisi mieli työntää pää pensaaseen ja käpertyä peiton alle piiloon. Eikä sekään riitä, mitään muuta en ole tehnytkään viime päivinä. Tekisi mieli nousta ylös ja huutaa koko maailmalle takki auki, näyttää että minä pystyn ja selviän.

Välillä olen ihan varma siitä, että kaikki selviää, tout va bien ja lopulta kaikki menee hyvin ja Ranskakin antaa periksi kun jaksaa tarpeeksi tapella ja huutaa ja puolustaa itseään. Välillä tuntuu, etten jaksa edes huomiseen. En tiedä, miten pystyn aamulla taas nousemaan ja menemään töihin ja osaamaan kaikkia asioita ja hallitsemaan sitä kaikkea. Vaikken jaksaisi enää sekuntiakaan istua yksin täällä, tukahduttavien seinien sisällä.

Haluaisin että joku tulisi auttamaan ja heti kun joku yrittää, se ahdistaa enemmän kuin mikään. Haluaisin selvitä kaikesta, itse ja kunnialla ja viimeksi nauraa. Haluaisin sanoa kaikille suorat sanat ja samalla paeta niin pian kuin mahdollista, kolme viikkoakin on liian pitkä aika ja samalla se on kamalan lyhyt aika miten helvetissä saan kaiken hoidettua ennen kuin kolme viikkoa on kulunut. Työt, läksiäiset, kesätentin ja pakkaamisen ja muuton ja uuden asunnon ja tilit selviksi typerien ranskalaisten opinto-ohjaajien ja typerien suomalaisten ex-poikaystävien kanssa. Tekisi mieli vihata niitä kaikkia.

Ja samalla tekisi mieli rakastaa kaikkia, rakastaa jotakuta. Palata jonkun luo jäädä ikävöimään. Ja haukkua pystyyn kaikki ne, jotka luulevat, että elämässä ei voi olla mitään muuta kuin rakkautta, että mikään muu ei merkitse mitään. Kaikki ne, jotka hurahtivat lapsiin ja häihin ja perheisiin. Eikä se oikeastaan liity mitenkään mihinkään, mutta niitä olen tuskastumiseen asti joutunut kuuntelemaan ja nämä kolme ja puoli päivää yksin kotona, sisällä, oman pään sisällä ovat jo liikaa.

Ne yrittävät saada minut uskomaan, että se on jotain arvokkaampaa kuin tämä, tämä minun elämäni, jossa kaikki on vähän keskeneräistä ja aikuisuudestakin olen saanut vain ne eriparisukat ja kakkupohjan reunat, en mitään päävoittoja. Tämä kaikki mitä teen, on jotain, mikä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten, saattaa valmiiksi ja tulla sitten valmiiksi itsekin. Siirtyä eteenpäin eikä velloa näissä typerissä haaveissa pakenemisesta ja sielunkumppanin löytämisestä vielä tänäänkin, kun kolmen päivän päästä minä täytän 26.

Enkä silti tee mitään, istun tässä ja tuijotan tyhjää tietokoneen ruutua, enkä uskalla avata suutani tai olla hiljaa, mennä ulos tai pysähtyä.

split second

Joskus ihmettelen, miksi haluan väen väkisin koko ajan työntää itseni paikkoihin ja tilanteisiin, joissa en osaa, en tiedä tai tunne. Pakotan itseni sopeutumaan koko ajan uusiin sääntöihin. Siinä voi ehkä oppia jotain, joskus paljonkin, mutta oikeasti haluaisin ehkä oppia vain pysähtymään hetkeksi; olemaan paikoillani.

Minä inhoan uusia työpaikkoja ja elinympäristöjä. Inhoan sitä, etten osaa kaikkea enkä pysty hallitsemaan kaikkea. Inhoan esittelykierroksia ja sitä, että koko ajan pitää jaksaa hymyillä ja olla paras, kaunein ja se kaikkein kiinnostavin.

Pelkään vähän uusia ihmisiä. Tai joskus aika paljon. Sitä, että koko ajan pitää keksiä jotain hohdokasta sanottavaa ja vähintään säkenöidä. Hymyillä kauniisti ja vaikuttaa älykkäältä. Minä olen niin tottunut painamaan katseeni ja katoamaan tapetteihin. Olemaan mauton ja väritön. Vieläkin on joskus vaikea uskoa, että kukaan toinenkaan voisi nähdä mitään muuta. Tai mitään.

Minä olen lopen kyllästynyt hoitamaan asioita ja pärjäämään. Olemaan se, joka tietää tai ainakin osaa selvittää. Huolehtimaan itsestäni, tuli mitä tuli.

Ranskaan lähteminen on jotenkin äärimmäinen esimerkki kaikesta siitä, mitä minä pelkään tai kavahdan. Vieras maa, vieras kieli. Pelkkiä tuntemattomia, joista yhtäkkiä pitäisi tulla parhaita ystäviä. Joille pitäisi jaksaa olla parhaansa ja joiden pitäisi silti oppia hyväksymään minut juuri tällaisena. Kiukutteleva yliopisto, katastrofaalinen asuntotilanne ja byrokratian loputtomat kiemurat.

Onko minun ihan pakko? Ja miksi, miksi ihmeessä on? Eikö itselleen voisi joskus antaa luvan hengähtää? Luvan olla tyytyväinen juuri tähän, juuri tässä.

Minä vain luulen, ettei se riitä. Ranska on iso asia, jättimäinen asia. Mutta jos rupeaa pelkäämään isoja asioita, ihan pian pelkää myös pieniä. Ja jos pelkää niitä jo nyt, on paras alkaa taistella. Puhelinsoittoja, ääneen puhumista tai aidosti hymyilemistä. Upeana olemista. Vieraiden tervehtimistä. Kysymistä. Vastaamista. Suorana seisomista. Niiden vuoksi kannattaa taistella.

Joskus minä kuitenkin yllätän itseni. Menen niiden juhliin, vaikken tunne sieltä ketään. Puen sellaisen paidan, jossa on vaatekaapin avonaisin kaula-aukko ja uuden hameen. Korkeat korot. Tilaan rohkeasti vielä viidennen tai kymmenennen lasillisen, mutten tule liian humalaan. Juon toisten laskuunkin, jos tarjotaan. Syön niin monta leivonnaista kuin mieli tekee, enkä ajattele että mitä ne nyt minusta ajattelevat. Lähden jatkoillekin. Puhuttelen ihmisiä nimeltä ja katson silmiin. Niitäkin, joita olen aina pelännyt. Niitä, jotka tulevat joka päivä minua vastaan yliopiston käytävillä, eivätkä silti tunne. Otan senkin kohteliaisuutena. Nauran ääneen, vaikka se näyttää hölmöltä valokuvissa. Olen hetken murehtimatta.

Ja se, se on jotain arvokasta. Siltikin, vaikka se bileiden söpöin ja kivoin poika kertookin illan lopuksi jatkavansa matkaansa tyttöystävänsä luokse. Ja että ihan kohta se muuttaa maailmalle. Ihan toisaalle vain kuin minä. On se silti söpöin ja kivoin. Ja hymyilee ehkä seuraavankin kerran tavatessa. Sellaisia ihmisiä on parasta tavata. Vielä ihan vahingossa.

Ja jos yksi ilta puolituttujen seurassa voi olla niin parasta, ehkä vuosi Ranskassa on sittenkin sen arvoinen. Kenties koko elämäkin.