Festariyleisössä oli eilen sekin poika, jota joskus suutelin salaa ylioppilastalon portaikossa. Ulkona oli tulipalopakkanen ja minulla pelkkä coctail-mekko, mutta silti kävelin sen luo jatkoille. Aamulla karkasin, enkä uskaltanut kutsua sitä poikaa ikinä kylään. Yliopistollakin vain nauroin sille ja flirttailin toisille pojille.
Se poika on nuori ja kaunis, pitkä ja teräväpiirteinen. Urheilija ja muusikonrenttu yhtä aikaa. Sellainen mies, joka haluaa vaimon ja paljon lapsia.
Se sanoi minun olevan maailman kaunein nainen ja puhui monta kertaa tunteistaan. Eilen, kesken kuumimpien afrikkalaisrytmien, se kiersi kätensä toisen tytön kaulaan, mutta minä olin se, jonka kurkkua kuristi.
Kesken seuraavan keikan, joku tuntematon, hauskannäköinen ja nauravainen poika nykäisi minua hihasta ja sanoi: ”Moi mä oon Joonas, sulla on kauniit hiukset”. Se tarttui minua käsistä ja näytti, miten kovaa pitää taputtaa, että se kuuluu lavalle saakka. ”Sulla on kans ihanan lämpimät kädet.”
Kun soitto lakkasi, minä käänsin selkäni ja katosin yleisöjoukkoon. Yöllä kävelin Joonaksen ohi, enkä kääntänyt edes päätäni, kun sen kaveri huusi perääni. Hymyilin vain ihan vähän ja lähdin kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti