Olen itkenyt viime päivinä ihan holtittomia määriä. Ihan pienestäkin, ihan yllättäen. Serranon perheen kohtaloista omaan peilikuvaan.
Ei kuitenkaan surua. Sellaista huojentavaa itkua, sellaista joka tulee helposti ja tulee vain. Milloin vain sitä huvittaa. Sellaista, jonka takia ei tarvitse kouristella eikä haukkoa henkeään. Sellaista, joka lamaannuttaa hetkeksi ja saa sitten jo nauramaan sille samalle, surkealle peilikuvalle.
Lähtöitkua. Väsymystä kaiken hoitamisesta ja siitä, että kerrankin saa asioita järjestykseen.
Helpotusta siitä, että asiat saavat päätöksensä ja uusia alkaa, ihan kohta. Siitä, että ihan kohta elämä on ihan erilaista. Pelottavaa ja samalla ehkä ihanaakin. Siitä, että kohta ei enää tarvitse odottaa.
Ja jännitystä. Ei pelkoa, ei pakokauhua, ei ahdistusta. Pelkkää jännitystä siitä, miten asiat aikovat mennä. En pelkää, etteikö kaikki järjestyisi. Jännittää vain nähdä, miten kaikki järjestyy.
Sitä, että yllättäen näkee sellaisen pojan, jolle voisi hymyillä. Voisi mennä puhumaan taivaat ja maat, koska enää ei ole mitään menetettävää. Ja kuitenkaan, ei sillä enää ole väliäkään.
Haikeaa ikävää. Irti päästämistä. Sitä, että yhtäkkiä tajuaa vielä kirkkaammin kuin ennen, kuinka tärkeä joku on ja kuitenkin joutuu lähtemään ja jättämään tärkeätkin jälkeensä. Sen sijaan, että jäisi ja jatkaisi taistelua. On näköjään kolmaskin vaihtoehto, taistelemisen ja tyytymisen lisäksi. En vain vielä tiedä sen nimeä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti