and then this one weekend, the whole city was just flowing

Jos viikonloppu voisi olla täydellinen, se olisi ehkä juuri tällainen.

Suvilahti, se on ehkä Helsingin ihanin paikka. Elokuun viikonloppu. Kaikki luonnonvoimat sekaisin. Valoja, värejä, joka paikassa kuulostaa hyvältä ja tuoksuu hyvältä ja vessajonotkin ovat sopivan lyhyet. Shottilasit täytetään piripintaan.

Kauniita ihmisiä. Parhaita ihmisiä. Niitäkin, joita et haluaisi tavata. Kotityttöjä Ruotsista ja Belgiasta. Entisiä hoitoja. Opiskelukavereita. Muotibloggareita. Serkkupoikia. Hyvänpäiväntuttuja. Tuore aviopari. Nauravia poikia. Pikkujulkkiksia. Maailmantähtiä. Kaikki sikin sokin sinussa.

Alusvaatteisillaan saunan takana tanssivia tyttöjä ja viereisen ruokapaikan terassilla poikia, jotka hymyilivät sekä niille että minulle. Rankkasadekuuro, joka kesti täsmälleen yhtä kauan kuin aurinkoinen reggae-keikka telttalavalla. Darraisen raukea olo, vaikka oli juonut pelkkää vettä. Tuulen tuivertama polkkatukka ja uudet tennarit. Aaltopellin aamukahvi ja raparperipiirakka.

Matkalla yksi sammunut, jolle soitettiin noutaja. Yksi metronportaissa kaatunut. Yksi yöjunatappelu. Tupakalta haiseva ylipainoinen taksikuski. Ja kuitenkin kaikki ne muut iloiset festarivieraat junissa busseissa ja metroissa, sateenkaarenväriset rannekkeet käsissä. Kuitenkin se tunne, että juuri tämä on minun kaupunkini. Ja ihan pieni haikea nipistys rinta-alassa, kun välillä muistin, että kahden viikon päästä ei enää.

Ja se musiikki. On hyvä, ettei ole asiantuntija. Silloin ei voi kuin yllättyä. Ja ihastua. Vain mennä virran mukana. Minä ehdin ihastua monta kertaa.

Itkevä pop-prinsessa ei ollut minun viikonloppuni kohokohta, vaikka tavallaan jotain sellaista olinkin odottanut. Kaikki ne odottamattomat, ne vasta jotain olivat. Mahdotonta valita, mikä oli parasta. Seun Kutin & Egypt 80:n kuumat rytmit ja vielä kuumemmat tanssijat. Grace Jonesin peilipallohattu ja hävyttömän paljastava esiintymisasu, koko diiva-asenne ja mahtava ääni (ja La Vie en Rose tietysti). Fever Rayn aikaansaama joukkohypnoosi. The Capital Beatin, Oi poikien ja tietysti Collie Buddzin & The New Kingston Bandin lämpö, lempi ja liekki, jotka eivät jättäisi ketään kylmäksi. Ja Rubik ja Jazzanova ja Yann Tiersen ja Le Corps Mince de Franҫoise ja Roots Manuuva ja White Lies ja Ricky-Tick Records Sound Bash ja Joensuu 1685 ja ja ja… tämä lista, joka ei lopu koskaan.

Kuten sanottua, en ole asiantuntija. Pelkkä fiilistelijä. Enkä juuri nyt keksi fiilistelijälle mitään parempaa kuin tämä ihana asia, Flow 2009. Ainoa surullinen asia Flow’ssa on se, että se meni jo.

Edes huominen tentti ja avaamattomat kirjat, likaiset tiskit tai työkaveri, joka maanantaiaamun kahvitunnilla ehti dissata koko kansanjuhlan lyttyyn (vastoin parempaa tietoa), eivät saa tätä mielentilaa vielä haalenemaan.

(siellä on sateenkaari)