Eilen lehdissä kerrottiin, kuinka minun kotikaupungissani 15-vuotias poika oli puukottanut 17-vuotiaan lajitoverinsa kuoliaaksi. Keskellä viikkoa, keskellä kaupunkia. Vielä ei tiedetä – tai kerrota – miksi. En osaa sanoa mitään järkevää, mutta olen pirun surullinen kummankin puolesta. Huolissani kotipojista.
Iltapäivällä olin matkalla Itään, riensin kiireessä metroaseman portaita alas niin kuin kaikki muutkin kaupungissa. Viereisissä ylöspäin menevissä portaissa joku kadunmies kaatui humalaspäissään ja pyöri liikkuvien portaiden mukana monta kierrosta alaspäin ja ympäri, eikä kukaan mennyt auttamaan. Kukaan ei malttanut edes pysäyttää liukuportaita, koska oli niin kova kiire kauhistella ja moittia. Kyllä se mies lopulta pystyyn nousi.
Kun kävelin yöllä Suvilahdesta keskustaan, muistelin, kuinka paljon pelkäsin yöllistä Sörnäisten kurvia säikkynä maalaistyttönä, kun olin vasta muuttanut kaupunkiin. Melkein kuusi vuotta sitten. Viime yönä tämä kaupunki tuntui täydellisesti minun omaltani. Täydellisen vaarattomalta. Ainakin vielä Sörnäisissä.
Kun pääsin yöjunaan ja painoin väsyneen pääni junan ikkunaan, vieressä istunut humalainen keski-ikäinen nainen kävi tönimään minua hereille. ”Älä sammu hei, vai meetsä Kirkkonummelle asti?” Olisi ehkä pitänyt olla otettu huolehtimisesta, mutta minä vain tiuskaisin takaisin. ”Emmä oo sammumassa, kyl mä selviin himaan. Ihan ite.” Nainen tuohtui ja vastasi, miten surullista on, etteivät suomalaiset enää luota toisiin ihmisiin.
Kahden minuutin päästä viereisessä penkkirivissä oltiin ilmiriidassa. Kaksi nuorta poikaa, suomalainen ja aasialaissyntyinen hakkasivat toisiaan, minkä nyrkistä lähti. Kaikki tuijottivat, kukaan ei lähtenyt hakemaan konduktööriä paikalle. Joku uhkarohkea sentään yritti väliin; varmaan vain saadakseen kokeilla, miltä tuntuu lyödä ventovierasta täydessä yöjunassa. Vieressäni istunut nainen huusi: ”Älkää hölmöt menkö sinne väliin, siel saattaa olla vaik puukot ilmassa. Sen siitä saa, kun vinosilmät alkaa riehua; suomalaiset tulee kohta päälle”. Hyvä, että joku vielä luottaa toisiin ihmisiin.
Flow’sta, maailman parhaista ihmisistä ja yllättävistä iloisista kohtaamisista huolimatta eilisestä jäi liian paha maku suuhun. Tästä maasta, joka on ihan pihalla. Tästä kaupungista, joka on pelottava juuri silloin, kun vähiten odottaa. Siitä on vaikeaa kirjoittaa hienosti, mutta ei se jätä rauhaankaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti