Toissailtana ajattelin vahingossa yhtä poikaa, jolla on hiljainen, matala ääni, uneliaat silmät ja hellä hymy. Tai siis ajattelin vahingossa, miltä tuntuisi, kun se suutelisi minun kaulaani. Vasemmalta puolelta, takaa päin.

En minä oikeasti sen muusikon perään niin itke. Tai kenenkään. Pakkohan se on hieroa vähän suolaa haavoihin, että olisi jotain pureksittavaa.

Kun ei mitään tapahdu.

nainen ja 600 onnetonta rakkautta*

Nuunis otsikoi joskus jonkun kirjoituksen "250" ja minä ajattelin, etten ikimaailmassa saa kirjoitettua yhtä monta. Ja nyt näitä on kuusi sataa, kuusisataa, 600. Sellaisesta määrästä saisi jo kirjan, ainakin yhden. Paitsi ettei tässä ole mitään juonta.

On vain tyttö, jonka varpaat vain välillä hipaisevat maan pintaa. Tyttö joka kirjoittaa suuria sanoja pitkätukkamuusikoista, ranskalaisista rokkitähtipojista, tanskalaisista filosofeista, tšekkiläisistä arkkitehdeistä ja luxemburgilaistaiteiljoista, joita kukaan todellinen ei koskaan voi peitota. Tyttö joka palaa halusta ja tyyntyisi pelkästä paijauksesta.

Kaikkea tekin viitsitte lukea.

*Kiitos Annikki. Ja herranjestas, kiitos kaikki.

tiistai

Kävin kuuntelemassa, kun se pitkätukkainen lauloi niitä laulujaan. Kiveksiinpuhaltelulauluja. Puin kopisevat nilkkurit, Berliinin kirpputorilta ostetun nahkatakin ja pietarilaisen ruusuhuivin, johon on palanut reikiä. Panin kirsikanpunaista huulipunaa. Jotta olisin edes vähän rock. Vaikka tiesin, ei se poika välitä. Ei se varmaan edes huomaa minua.

Pelkäsin mennä ja pelkäsin jäädä kotiin. Ajattelin, se on kuin väijymistä. Mutta kai kavereiden keikoille saa mennä? Kai kavereiden lauluja saa kuunnella. Siis, jos me olemme vain kavereita, emmekö silloin juuri ole kavereita? Päätin olla sellainen tyttö, vaikka vähän mahaa kipristi.

Kun katsoin sitä poikaa lavalla, en tuntenutkaan sellaista kaipuuta kuin olin luullut. Se oli kaunis, lempeäsilmäinen ja karheaääninen. Ja jos se vain napsauttaisi sormiaan, minä seuraisin. Mutta minä näin intohimon, ihmisen joka tekee jotain mitä rakastaa. Lumouduin vähän. Enkä ollut mustasukkainen sille tytölle, joka lauloi duetot ja jota se kutsui lempi-ihmisekseen. Olin vain ihan vähän katkera, etten minä osaa. Soittaa viulua, kellopeliä enkä elää musiikkia.

(Se soitti coverina sen Carsin Who’s Gonna Drive You Homen, jota minäkin lapsena kuuntelin siltä samalta Blue Moon -kasetilta, melkein puhki kuluneelta. Jos tämä olisi jokin tarina, Carsista tulisi siihen täydellinen luku.)

Mietin, miten monta onnetonta rakkautta yksi ihminen voi kokea. Mietin, miten ne laulut syntyvät. (Ei, minä en koskaan tule päätymään lauluksi, en ainakaan sen pitkätukkaisen pojan.) Kai muusikotkin vain tarttuvat sirpaleisiin ja kertovat tarinoita.

Minä osaan tehdä saman sanoilla. Tehdä tarinan tyhjästä, from scratch. Se vain ei ole yhtä seksikästä. Eikä sille kukaan taputa.

Baarimikko kaatoi lasin täyteen, kun pyysin, mutta laskutti vain puolikkaasta. Tunsin itseni halvaksi kerjäläiseksi. Pahoittelin, nauroin ja se kysyi: oletko todella vielä selvin päin? Ei uskoisi. Mutta minä olin, tällainen minä olen. Joskus.

tänään

asiakas sanoi: Minä vanhenen ja muut nuorentuvat. Kaikille käy niin, jossain vaiheessa elämää.

Minä kuiskasin kollegalle: Meille ei käy niin. Ja se vastasi: Ei niin.

Eilen löysin Habermasin Julkisuuden rakennemuutoksen välistä puoliksi syödyn paketin e-pillereitä. Luin sitä tenttiin kesäkuussa. Ehkä on sittenkin ihan hyvä, että mulla ei ole poikaystävää.

Juoksin monsuunisateessa pitkin Talin pururatoja. Vaatteet likomärkinä puskin eteenpäin kuin joku raivohärkä tai sellainen. Pyyhin vettä ja räkää silmistä ja nauroin ääneen. Turha jäädä puun alle vartomaan sateen loppumista, saattaa tulla kuolema. Turha väistellä vesilammikoita. Vesimassat vyöryivät alas mäkiä, autot pysäköivät teiden varsiin odottamaan parempia aikoja mutta minä vyöryin vastaan. Vesi ulottui nilkkoihin, sääriinkin saakka. Juosta litisin eteenpäin ja silti kirosin, kun uhkarohkea nainen farmariautollaan roiskutti vedet päälleni. Juoksin, juoksin, juoksin kotiin asti, puristin vaatteista litrakaupalla vettä, seisoin minuutteja kuumassa suihkussa, lämmittelin teellä ja punaviinillä. Uusi kirsikanpunainen huulipuna pysyi huulissa kuin tatuoituna.

Tuntiin en ajatellut mitään.

sunnuntai-iltana

Sunnuntai-iltana töiden jälkeen istuin baarin pöydässä, esimiestä ja kollegaa vastapäätä, kuohuviiniä olutta tequilaa laseissa. Vahingossa, niin kuin sunnuntai-illat usein käyvät. Katselin niitä ihmisiä, joiden kanssa vietän enemmän aikaa kuin kenenkään. Ihmisiä, joita en silti tunne nimeksikään. Katsoin kun ne pienenivät, pomosta tavalliseksi ihmiseksi. Ja kasvoivat, syvemmiksi, kokonaisemmiksi. Ihmisiksi.

Puhuimme työstä ja elämästä, arjesta ja juhlasta, painolastista. Minä enimmäkseen kuuntelin, nyökkäilin, tarkkailin. Katselin niitä naisia, joita elämä on lyönyt kaksin käsin ja silti ne istuvat siinä ja hehkuvat, kukoistavat. Joustavia ja taipumattomia, vahvoja ja herkkiä naisia. Sellaisia naisia tämä routainen maa kasvattaa. Tunsin kuuluvani samaan joukkoon.

Kun puhuimme syöpäsairaasta lapsesta, tarjoilija huikkasi sen klassisen kysymyksen. Miten tässä pöydässä voidaan? Kiitos hyvin.

Kirjoitin solisluulle mustalla tussilla "yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois". Peilin kautta ja nurin päin, horjuvin kirjaimin ja kaulakuopan ali. Harjoittelin tatuointeja.

Sitten melkein itkin sen yhden perään, sen (pitkätukkaisen) mitä ei ehkä olekaan ja huusin: miks mun aina pitää, miks mun aina pitää!

Sairastaessani tunnen itseni aina tyttökirjojen keuhkotautiseksi. Haluaisin pukeutua pitkään valkoiseen yöpaitaan, johon sulautuvat kalpeat kasvoni saisivat minut näyttämään aaveelta. Vain verevät huulet paljastaisivat, että henki minussa pihisee vielä. Viimeisillä voimillani ryntäisin ulos tanssimaan rankkasateessa, tuhlaisin lyhyeen päättyvän elämäni rippeetkin.

Lapsena isä teki aina rommitotin, kun tunsi vilustuneensa. Tai kaksi, kolmekin yleensä. Joi totinsa aina Iittalan Tsaikka-lasista.

Mietin, toimiiko se yhtä hyvin valkoiseen rommiin, luomuchaihin, raakaruokosokeriin ja soijamaitoon tehtynä. Lohkeilleesta Hello Kitty -mukista.

Ainakin se tuoksuu lapsuudelta

kettutytön sairauskertomukset

Mulla on Kristina Carlsonin uus kirja, Homiciden kakkoskausi, naistenlehtiä ja puolet Etelä-Haagan kirjaston levyhyllystä. On pop-tartseja, avokadoleipiä ja appelsiinimehua. Ja silti on tyhmää, tylsää ja kurjaa. Kipee, menisit pois.

En jaksanut pestä tukkaa mutta laitoin kauppamatkalle Chanelin huulipunaa. Luulen, että se parantaa kaiken.

Kunpa joku vaan kävis mun puolesta kaupassa.

Maanantaina ravintolassa yksi tuntematon poika söi minun ruoantähteeni. Minusta se oli hyvä.

sana vain ja olet onneton, sana vain ja lähdet lentoon

Matkustin hissillä kallis lasti matkalaukussa, keltaisessa villapaidassa ja maitopoika hymyili pienelle tytölle ja isolle laukulle. Hymyilin takaisin kuin aurinko. Kahvitauolla se sattui uudelleen samaan hissiin, eikä edes katsonut päin.

Festivaaleilla ihmiset ohittelivat, etuilivat, törmäilivät, tönivät ja kiukuttelivat metrinmittaiselle tytölle. Tänä vuonna juhlijat ovat vähemmän tyylikkäitä ja enemmän itsekkäitä, muutama kyynel valui Röyksopin tahtiin. Hämärässä ja turhamaisuuttani ilman laseja en tunnistanut ketään, mutta pojat huusivat perään. Parasystäväpoika piti kädestä, etten katoaisi humuun ja pussasi poskelle kun muut puhkuivat testosteronejaan. Parhaita olivat katurunoilevat kotipojat ja isomahaiset jenkkiräppärit.

Yöjunassa tarjosin humalaiselle pojalle kookoshippuja purkan sijaan. Se hymyili ja kiitti, ja meni sitten pois.

kauniit mielet

Olen ennenkin ajatellut: minä viehätyn eniten miehistä, joilla on joku intohimo. Yleensä se on jotain luovaa, ne maalaavat tai laulavat sydämensä pohjasta niin, että hetkeksi koko maailma katoaa (tai sitten ne ovat jalkapalloilijoita). Niillä on jokin asia, jota ne rakastavat, jotain mistä ne eivät tingi.

Ne eivät vain ole kovin helppoja. Kaksi luovaa, kaksi jääräpäistä ja kaksi omastaan tinkimätöntä törmäävät helposti yhteen. Ja niillä intohimoisilla, niillä on jo kiinnekohta. Ne eivät aina tarvitse toisia ihmisiä. Niitä ei ole ollenkaan helppo kesyttää.

Mutta minä uskon, että niillä on suuri sielu ja se on kaiken odotuksen ja väsyttämisen arvoista. Olenhan minäkin.

tänään pelasin jalkapalloa karpalonpunaa huulissa

Tänään leikin Pariisia ja kävin Espalla syömässä chèvreä, juomassa sauvignon blancia ja lukemassa le Mondea (Pariisissa olisin lukenut Libérationia, mutta nyt oltiin kuitenkin Espalla). Löysin vielä kaupasta sellaista kaakaontuoksuista rasvaa, jolle tuoksuin koko viime kesän, kun Pariisi suli helteisiin (ja kaiken lisäksi sillä rasvalla vastustetaan turkistarhausta!). Kaikesta huolimatta on hyvä olla täällä nyt, minä olen vielä parempi kuin Pariisissa tai vuosi sitten missään. Päivä päivältä parempi.

Illalla isoveli oli tullut kentän laidalle, vaikkei itse saakaan pelata. Se tuli vain tuomaan minulle synttärilahjan. No, sen viskipullon. Ja kolmea erilaista minttusuklaata (ja Valkyriansin uuden levyn). Aika herttaista.

Tänään minä pelasin jalkapalloa karpalonpunaisessa huulipunassa. Sellaista ei kuulemma usein näe, ehkä siksi, että usein jalkapalloa pelaavat vain pojat. Minä nautin siitä, huulipunasta ja uusista nappiksista, kipeistä varpaista ja polvivammasta, joka ei tänään kiusannut melkein yhtään. Minä tykkään pelata poikien kanssa, koska niiden kanssa joutuu aina ylittämään itsensä. Ne pelaavat kovaa eivätkä kuitenkaan ihan hulluntäysiä silloin kun on tyttö vastassa. Ja minä olen hyvä, tytöksi ja siitä huolimatta. Ja minusta on kivaa, kun sen kuulee niiden äänestä. Kun ne kehuvat ja kannustavat ihan piirun verran enemmän kuin toisia poikia. Ja kun ne syöttävät pallon minulle, maalin edessäkin. Iltaisin minä lasken mustelmat ja virnistelen.

synttärityttö

En saanut synttärilahjaksi viskipulloa, vesipiippua, poikaystävää tai minttusuklaata, mutta sain sydämelliset onnittelut 80-vuotiaalta mummolta, joka käski nauttia siitä, että koko elämä on vielä edessä. Sitten viidenkymmenen vuoden päästä meno alkaa kuulemma jo vähän rauhoittua.

ei susta löydy mulle vastustajaa joka tulisena suuttuu ja sit jalkoja avaa

Istuin ratapihan kalliolla miettimässä. Alhaalta puistosta tulvi konemusiikkia enkä minä osannut tuntea oikein mitään. Eilen sanoin ystävälle, etten oikein osaa kirjoittaa nyt, kun mikään ei viillä liian syvältä. Elämä on ihan liian siistiä taipuakseen tarinoiksi.

Huomaan ajattelevani taas aikaa, aikaa taaksepäin. Yhtäkkiä on kulunut vuosi siitä, kun palasin Pariisista. Kuukausia siitä, kun viimeksi makasin alasti jonkun toisen sylissä tai tunsin niin kovaa, että sattui. En muista, koska pelkäsin viimeksi (mitään tärkeää) tai koska en luottanut huomiseen. Kaikki on järjestynyt, kaikki on hyvin. Minä tunnun ehjältä eikä sellainen helppo, kevyt tunne ole minulle koskaan ollut tuttu. Tuntuu, etten kaipaa mitään mutta olen valmis moneen.

Ja samalla, ihan ohuen ohuelti tuntuu, ettei tämä ole minä. Kun ei tapahdu mitään järisyttävää, on pakko keksiä sellaista. Kun en tapaa ketään, joka veisi jalat alta, haluan takertua jokaiseen, joka saattaisi.

Onko minussa mitään ilman yhtään kipua?

ei tää oo räppii tää on pelkojen voittamista

Viikkoa vajaa 28-vuotiaana uskalsin soittaa yhdelle pojalle kertoakseni, että tykkään siitä pikkuisen.

Se on ihana poika. Lempeäsilmäinen, takkutukkainen, hymyilevä ja karheaääninen. Yksi niistä, jotka tulevat vastaan, seisahtavat sekunniksi ja jatkavat matkaansa. Kuka tahansa niistä jokatoisesta vastaantulijasta, joihin minä ihastun.

Ei se tykkääminen merkitse mitään vaan se uskaltaminen. Se että ylipäänsä sain päähäni soittaa sille, kun kävelin radanvartta auringonlaskuun itku kurkussa. Se että tärisin kolme päivää paniikissa pelkästä ajatuksesta. Se että makasin kaksi tuntia liikkumatta, pää tyynyn alla piilossa ja yritin saada hengityksen, sydämensykkeen ja äänen tasaantumaan niin, että uskaltaisin edes yrittää puhua sille. Se etten edes kirjoittanut paperille vuorosanoja etukäteen. Se että sanoin itselleni, ettei ole pakko, mutten antanut lupaa uskoa. Se että oikeasti näppäilin numerot ja oikeasti, oikeasti olisin puhunut suoraan, jos se vain olisi vastannut.

Ei se vastannut. Ja silti minä tunsin itseni vahvaksi, rohkeaksi tytöksi. Vaikka vielä seuravana päivänäkin vatsa kramppasi pelosta. Minä tein jotain, mitä en olisi ikinä kuvitellut uskaltavani. Pienenpienin askelin.

Ilta satamassa olisi riittänyt sellaisenaan, kauniimpikin se olisi saattanut olla ilman jälkipuintia ja sokeaa sohimista. Mutta enää minä en ole se tyttö, joka on melkein 28-vuotias eikä uskalla edes soittaa mokomalle pojalle.

Toiset menee naimisiin pariisilaismiesten kanssa, minä makaan pää tyynyn alla piilossa maailmalta ja kerään rohkeutta, että uskaltaisin soittaa yhdelle takkutukkaiselle pojalle.

Tästäkin pojasta tulisi niin kaunis tarina. Jo ensimmäisiin sanoihin haluaisin rakastua.

Ehkä siinä on minun ongelmani: näen pelkät tarinat enkä yhtään lihaa ja verta. Ja silti olen alati vereslihalla.