Viikkoa vajaa 28-vuotiaana uskalsin soittaa yhdelle pojalle kertoakseni, että tykkään siitä pikkuisen.
Se on ihana poika. Lempeäsilmäinen, takkutukkainen, hymyilevä ja karheaääninen. Yksi niistä, jotka tulevat vastaan, seisahtavat sekunniksi ja jatkavat matkaansa. Kuka tahansa niistä jokatoisesta vastaantulijasta, joihin minä ihastun.
Ei se tykkääminen merkitse mitään vaan se uskaltaminen. Se että ylipäänsä sain päähäni soittaa sille, kun kävelin radanvartta auringonlaskuun itku kurkussa. Se että tärisin kolme päivää paniikissa pelkästä ajatuksesta. Se että makasin kaksi tuntia liikkumatta, pää tyynyn alla piilossa ja yritin saada hengityksen, sydämensykkeen ja äänen tasaantumaan niin, että uskaltaisin edes yrittää puhua sille. Se etten edes kirjoittanut paperille vuorosanoja etukäteen. Se että sanoin itselleni, ettei ole pakko, mutten antanut lupaa uskoa. Se että oikeasti näppäilin numerot ja oikeasti, oikeasti olisin puhunut suoraan, jos se vain olisi vastannut.
Ei se vastannut. Ja silti minä tunsin itseni vahvaksi, rohkeaksi tytöksi. Vaikka vielä seuravana päivänäkin vatsa kramppasi pelosta. Minä tein jotain, mitä en olisi ikinä kuvitellut uskaltavani. Pienenpienin askelin.
Ilta satamassa olisi riittänyt sellaisenaan, kauniimpikin se olisi saattanut olla ilman jälkipuintia ja sokeaa sohimista. Mutta enää minä en ole se tyttö, joka on melkein 28-vuotias eikä uskalla edes soittaa mokomalle pojalle.
9 kommenttia:
Jännä, kun joku muukin kuin minä kirjoittaa vuorosanoja ennen puheluita!
Minä olen pelännyt puhelimeen puhumista hamasta teini-iästä lähtien. Saatoin itkeä tuntikausia, ennen kuin uskalsin nostaa luurin ja pyöritellä numerot. Nykyään osaa soittaa ihan hyvin, jos kyse on työasioista tai minulla on joku muu rooli mutta vapaa-ajalla en vieläkään puhu kuin äidin ja isoveljen kanssa, jos ei ole pakko. Jos paperilla oli käsikirjoitus valmiina, oli vähän suurempi mahdollisuus selvitä puhelinsoitoista hengissä...
Minullekin on tuttua tuo, että pitää paperille laittaa muistiin, mitä pitää sanoa, varsinkin hankalissa virastoasioissa, jolloin jään helposti jopa änkyttämään. Onneksi se on sentään jo vähän helpottanut, kun on soitellut vaan enemmän, mutta ajatus katkeaa silti helposti, kun puhelimessa yrittää tehdä itsestään selkoa.
Minkähän takia minulle kävi ensin niin, että opettelin soittamaan ja laittamaan viestejä pojille, oikein pakotin itseni siihen ja tulin rohkeaksi, ja sittemmin on pitänyt opetella toisin päin: olemaan soittamatta ja laittamatta viestiä, ja tekemättä selkoa joka ikisestä emotionaalisesta heilahdusesta. Vittuuks se niille kuuluu, tavallaan.
ihana annikki. niin, oikeastaan mäkin teen kumpaakin. haluan selittää auki jokaisen sanan ja sanomatta jättämisen, jokaisen vihjeen. haluan nähdä alkavia tarinoita ja kirjoittaa niistä jokaista, koska ääneen sanominen tuntuu aina rohkeammalta kuin hiljaa oleminen. luulen, että monesti pieni salaperäisyys olisi paljon houkuttelevampaa mutta kun koskaan ei voi olla varma... sitten sitä pitää vaan "uskaltaa". en varmaan koskaan opi oikeita vuorosanoja.
ihana Riikka :)
En usko, että oikean ihmisen kanssa tarvitsee mitään oikeita vuorosanoja. Paitsi ehkä se "kyllä" oikeassa kohdassa, eikä "ei"tä.
Mutta kyllä minuakin puristaa sellainen selittämisen halu, että vaikeneminen käy työstä. Tosin nyt kun aloin miettiä toisin päin, että tarvitsenko minä oikeita vuorosanoja, niin pahoin pelkään, että kyllä se joskus niin on ja jos se on silloin niin, niin enkö juuri puhunut itseni kanssa ristiin ja se on viheliäistä.
Täytyy siis sanoa, että joskus kannattaisi vähän selittää ja joskus ei, ja sitä ei tiedä pirukaan, milloin pitäisi tehdä mitenkin.
soittiko se poika takaisin?
viheliäistä nimenomaan! toivottavasti se oikea ihminen ei sitten ole mennyt vielä menojaan, koska niin monelle olen sanonut ei varmana siitä että se on oikea sana. nykyään yritän sanoa useammin kyllä, vaikka vain kokeeksi, ja sitten sitä kai on liian innokas niin että häntä vaan heiluu ja kuka sellaisia huolii.
ar tavallaan, tai siis asia tuli loppuunkäsitellyksi ja vituikshan se meni niin kuin kaikki nää jutut aina. arvattavia mutta vähän hämmentäviä reaktioita sain, mutta sellaista se on kun samaan lauseeseen laitetaan riikka ja pojat.
No vaikka olisi kyyninenkin, niin tulevaisuus on valoisa: koska kohtahan ne kaikki ovat kuitenkin toisella tai kolmannella kierroksella ja meilläkin on taas mahdollisuus. Nii. :D
Jos ei hiiskuta kellekään, niin yksi, jolle sanoin joskus ei, on ehtinyt fb:n mukaan erota jo pari kertaa, joten aina on mahkuja korjata entinen virhe. Ja yksi, joka sanoi minulle ei, on valitettavasti kaljuuntunut ja muuttunut muutenkin erinäköiseksi kolmissakymmenissä ja huokaisin helpotuksesta, no ihan vähän, mutta huokaisinpa kuitenkin. Että kannattiko sitä silloin niin raskaasti ottaa.
ihana ajatus, että mekin saatetaan kelvata jo sillä kolmannella kierroksella!
tunnen noi tapaukset, ensimmäiset ja jäkimmäiset. niitä on vaan vaikeaa muistaa akuuteissa tilanteissa, mut hyvä, et tässä iässä jo välillä tajuaa, ettei kaikki ehkä ookaan niin vakavaa.
Lähetä kommentti