Sunnuntai-iltana töiden jälkeen istuin baarin pöydässä, esimiestä ja kollegaa vastapäätä, kuohuviiniä olutta tequilaa laseissa. Vahingossa, niin kuin sunnuntai-illat usein käyvät. Katselin niitä ihmisiä, joiden kanssa vietän enemmän aikaa kuin kenenkään. Ihmisiä, joita en silti tunne nimeksikään. Katsoin kun ne pienenivät, pomosta tavalliseksi ihmiseksi. Ja kasvoivat, syvemmiksi, kokonaisemmiksi. Ihmisiksi.
Puhuimme työstä ja elämästä, arjesta ja juhlasta, painolastista. Minä enimmäkseen kuuntelin, nyökkäilin, tarkkailin. Katselin niitä naisia, joita elämä on lyönyt kaksin käsin ja silti ne istuvat siinä ja hehkuvat, kukoistavat. Joustavia ja taipumattomia, vahvoja ja herkkiä naisia. Sellaisia naisia tämä routainen maa kasvattaa. Tunsin kuuluvani samaan joukkoon.
Kun puhuimme syöpäsairaasta lapsesta, tarjoilija huikkasi sen klassisen kysymyksen. Miten tässä pöydässä voidaan? Kiitos hyvin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti