Kävin kuuntelemassa, kun se pitkätukkainen lauloi niitä laulujaan. Kiveksiinpuhaltelulauluja. Puin kopisevat nilkkurit, Berliinin kirpputorilta ostetun nahkatakin ja pietarilaisen ruusuhuivin, johon on palanut reikiä. Panin kirsikanpunaista huulipunaa. Jotta olisin edes vähän rock. Vaikka tiesin, ei se poika välitä. Ei se varmaan edes huomaa minua.
Pelkäsin mennä ja pelkäsin jäädä kotiin. Ajattelin, se on kuin väijymistä. Mutta kai kavereiden keikoille saa mennä? Kai kavereiden lauluja saa kuunnella. Siis, jos me olemme vain kavereita, emmekö silloin juuri ole kavereita? Päätin olla sellainen tyttö, vaikka vähän mahaa kipristi.
Kun katsoin sitä poikaa lavalla, en tuntenutkaan sellaista kaipuuta kuin olin luullut. Se oli kaunis, lempeäsilmäinen ja karheaääninen. Ja jos se vain napsauttaisi sormiaan, minä seuraisin. Mutta minä näin intohimon, ihmisen joka tekee jotain mitä rakastaa. Lumouduin vähän. Enkä ollut mustasukkainen sille tytölle, joka lauloi duetot ja jota se kutsui lempi-ihmisekseen. Olin vain ihan vähän katkera, etten minä osaa. Soittaa viulua, kellopeliä enkä elää musiikkia.
(Se soitti coverina sen Carsin Who’s Gonna Drive You Homen, jota minäkin lapsena kuuntelin siltä samalta Blue Moon -kasetilta, melkein puhki kuluneelta. Jos tämä olisi jokin tarina, Carsista tulisi siihen täydellinen luku.)
Mietin, miten monta onnetonta rakkautta yksi ihminen voi kokea. Mietin, miten ne laulut syntyvät. (Ei, minä en koskaan tule päätymään lauluksi, en ainakaan sen pitkätukkaisen pojan.) Kai muusikotkin vain tarttuvat sirpaleisiin ja kertovat tarinoita.
Minä osaan tehdä saman sanoilla. Tehdä tarinan tyhjästä, from scratch. Se vain ei ole yhtä seksikästä. Eikä sille kukaan taputa.
4 kommenttia:
Siitä tulisi hyvä kirja: Nainen ja satakaksi onnetonta rakkautta.
Olen antanut yhdelle muusikolle hyvää matskuu kappaleisiin, kyllä on taatusti synkkää ja traagista. Oikein ärsyttää ajatella, jos se on kehdannut käyttää minua niihin. Jospa sentään ei ole uskaltanut. Ei sillä ole sielua kirjoittaa.
nauroin, sillä tavalla melankolisesti. hauskaa ja totta. jos kirjotan joskus kirjan, saatan käyttää tota nimeä.
jos poika laulaa kaksitoista (tai monta vaan) laulua rakkaudesta, onko se kokenut kaksitoista rakkautta? onnetonta? ja miksen minä sitten saa olla se kolmastoista, se onnellinen tai edes onneton. lopeta se mikkiin vinkuminen ja tartu kiinni, tässä olen. mutta en minäkään ole kokenut kuuttasataa rakkautta, en ehkä yhtäkään oikeaa ja silti osaan kirjoittaa niistä, joskus ihan uskottavastikin. käytän vain härskisti kaikkea sitä materiaalia mitä on tarjolla, lisään vähän täytettä ja väritän isoilla tusseilla.
Ei ole kuitenkaan. Se on kokenut kaksi ja puoli rakkautta, kuten me kaikki ja pahin oli tietysti se teini-iän suhde, jota muistellaan pitkälle päälle kolmenkympin ennen kuin tajutaan, ettei sen ikäisiä ihmisiä ja juttuja pitäisi ottaa niin vakavasti. Loput laulut on kuviteltua rakkautta - vähän niin kuin kaikilla. :)
"lopeta se mikkiin vinkuminen ja tartu kiinni, tässä olen."
- Se on loistava lause ja pitäisi iskostaa jokaisen vätyksen päähän!
kaksi ja puoli rakkautta, se on jotenkin niin totta. minun ensimmäinen oli kyllä vasta 21-vuotiaana, mutta se olikin luxemburgilainen taiteilija eikä sitä täydellisempää koskaan tule. tiedäthän.
omaankin päähän voisi iskostaa, että lopettaisi tämän märisemisen. mutta huh, jos ne miehet edes hetkeksi herkeäisivät siitä kiveksiin puhaltelusta ja avaisivat silmänsä niin olisihan se ihan hyvä.
Lähetä kommentti