kaipuu taittuu kuin valo ja taipuu kuin notkea tanssijatar

En helvetti vieköön jaksaisi kirjoittaa taas yhtä epäonnista rakkaustarinaa, joka ei koskaan kunnolla alkanut. En jaksaisi puida, surra, hakata päätä seinään. En jaksaisi kaivata sitä tarinaa, minkä jo kuvitin pääni sisällä. En jaksaisi jäädä kiinni kaipaukseen.

Minulla ei ole mitään eväitä. Minä en osaa ihmisiä ja mitä pidempään hoen sitä itselleni, sitä vaikeampaa on oppia. Mitä kauemmin olen ilman rakkautta, sitä vahvemmin alan uskoa, ettei se kuulukaan minulle. Ja sitä vähemmän uskon siihen, vaikka se kuinka tulisi iholle, lyötäisiin vasten kasvoja kuin haiseva rätti. (Kai sekin kertoo jotain, jos vertaa rakkautta tiskirättiin?)

Minulla ei ole keinoja ottaa vastaan, uskoa, luottaa tai avautua. Minä osaan kyllä hymyillä nätisti, niellä kyyneleeni ja nousta pystyyn kerta kerran jälkeen. Minä sanon: jos tämä ei nyt onnistu, en luota enää koskaan. En usko enää koskaan enkä toivo enää koskaan. Mutta en minä nytkään luottanut. En uskonut enkä toivonut ja juuri siinä on ongelma. (Ja toisaalta, ei kenenkään harteille voi kasata niin painavaa taakkaa.)

En luottanut mihinkään ja silti minulla on petetty olo. Se on kaksin verroin paha, siinä saa pelkkää surua molemmista. Ja minulla on jo kädet täynnä kyyneleitä, polvet ruvella ja sinelmiä pitkin poikin kehoa ja mieltä. Kun yrittää koskea minuun, polttaa sormensa. Kun minä yritän palaa, kylmenen tuhkaksi edes leimahtamatta. Ja lopulta olen enää karrella.

Kun oppisi, että onnellinen voi olla. Kun jumalauta joskus pääsisi näistä keloista irti, osaisi katsoa itsensä vierestä. Uskaltaisi muistaa sen lujan ja lämpimän sylin ja uskaltaisi sanoa: tämä on minun paikkani.