the usual stuff

Eilen työmaalla sovittelin joltain unohtunutta kimaltelevaa hopeasormusta vasempaan nimettömääni. Kivet olivat kolmessa rivissä, sormus oli niin leveä että se yksin olisi ajanut kihla- ja vihkilupauksen asian. Sormus sopi yhteen kiiltävänpunaisen kynsilakan kanssa ja näytti kauniilta sormien viilettäessä tietokoneen näppäimistöllä. Hetken näytin samalta kuin ne toiset tytöt siinä vieressä. Koru unohtui sormeeni tunniksi eikä kukaan katsonut sitä ihmetellen, epäillen. Niiden mielestä minä näytin sellaiselta tytöltä, joka voisi olla kihloissa tai naimisissa.

Tänä aamuna kello soitti puoli kuudelta, mutta monien sattumusten ja mokien takia en hypännytkään Keski-Suomen aamujunaan vaan juoksin ympäri kaupunkia ja sammuttelin tulipaloja jo kukonlaulun aikaan. Aamukahdeksalta kömmin väsyneenä takaisin kotiin ja uudelleen peiton alle. Marraskuusta kylmät sääret ja yksinäisyys, jota kukaan ei lämmittänyt. En minä mitään koruja kaipaa, kylmää metallia ja kiviä. Kaipaan lämmintä ihoa, johon painautua sellaisina aamuina, kun maailma räjähtää jo kauan ennen auringonnousua. Kaipaan kuumaa hengitystä niskakuopassa ja unentuoksuisia lakanoita.