pelkään ettei ilman tätä kipua ole minuakaan.

Kivusta ja surusta nämä sanat aina tulevat. Se on yksi syy, miksi en voi päästää irti. Minä olen näissä sanoissa. Nämä ovat minä, muuta en uskalla olla. Ja nämä sanat syntyvät kivusta.

Mitä jos minun ääneni katoaa? Mitä jos se katoaa, kun tämä kipu katoaa? Mitä minä sitten olen?

Minä odotan, että tämä kipu menisi pois, kuivuisi kokoon, kuihtuisi. Minä tahdon, että joku ottaisi sen pois. Mutta minä itse olen niin kiinni tässä kivussa, niin rakastunut tähän kipuun. Pelkään ettei ilman tätä kipua ole minuakaan.

Kaikki pojat ihastuvat niihin kauniisiin, iloisiin, kepeisiin tyttöihin. Mutta minä en ole sellainen. Vaikka kuinka hyppäisin, heittäisin päätä taaksepäin ja nauraisin ääneen, punaisin huulet ja panisin mekon ja laulaisin, minä en ole kepeä. Minussa on aina tämä kipu, tämä raskas mieli.

Enkä minä tiedä, häviääkö se koskaan, paraneeko se, loppuuko se kipu koskaan. Ja mitä minuun sitten jää. Mitä minuun jää, jos kaikki tämä kipu ja paino otetaan pois? Mitä minä sitten olen, riittääkö minusta?

minä olen huono peili, minussa on niin monta säröä

Minä olen surrut tämän surun jo. Minä olen tuntenut tämän kivun jo. Minä olen itkenyt nämä itkut jo.

Se tuli lähelle, meni pois, tuli taas. Talloi minun rajojeni yli, minun muurieni läpi niin kuin niitä ei olisi koskaan piirrettykään, vaivalla kivulla ja pelolla rakennettukaan. Eikä sittenkään tarttunut mihinkään. Ei ottanut kiinni minusta, ei jäänyt kiinni minuun. 

Siinä oli kaikki.

Siinä oli kaikki. Minä sanoin: siinä on se äly, ne aatteet, ne elämää kunnioittavat tavat ja kiinnostus, se vino hymy ja ne muistotkin, jotka minä tunnistan ja haluan.

Sille en sanonut sanaakaan.

Minä olen hyvä ihastumaan, huono rakastamaan. Minä olen hyvä kaipaamaan, huono toivomaan. Minä olen huono hyppäämään ja hyvä suremaan jälkikäteen.

Se sanoi: sinä olet kuin peili minulle. Mutta minä olen huono peili, minussa on niin monta säröä.  

maja

Minä tein majan sängyn viereen lattialle koska en voinut nukkua siinä missä olin maannut sen pojan sylissä. Lattia oli kova lantiota vasten, kovempi kuin sen pojan kaita kuve. Muttei niin kova kuin isku minun kasvoilleni, kengänkanta sen pojan tallatessa minun sydämeni päältä.

Minä tein majan, koska aamuyöstä uskoin, että sinne eivät surut löydä.

"

"Rakkaudettomuutta eivät aiheuta ne, joita ei rakasteta, vaan ne, jotka eivät kykene rakastamaan, koska rakastavat vain itseään."

Paulo Freire: Sorrettujen pedagogiikka

"

"Hänessä oli jotain samaa herkkyyttä kuin hymypoikapatsaassa. Tiesin, että se kaikki saattoi särkyä hetkessä. Jos hänet pudottaisi korkealta maahan, hän menisi rikki, ja kohta hänen hymynsä olisi enää sirpaleita roskakorissa."

"Mutta vaikka itkin ja puhuin kuinka paljon tahansa, minä en muuttunut enkä parantunut surusta eivätkä ajatukseni muuttuneet. Nyyhkytykseni kaikui rappukäytävässä niin, että naapurin sulkahattuinen täti tervehti minua kerran huolestuneesti kuin kaukaisesta maasta tullutta turvapaikanhakijaa."

Taina Latvala: Arvostelukappale

.

Tupsutan ruusunpunaa poskille ja harjaan ripsiin uuden kerroksen hiilenmustaa maskaraa. Näytän siltä, kuin olisin taas itkenyt päivän läpi. Niinhän olenkin. Sitä minä päivisin teen: istun kotona itkemässä ja välillä ajelen raitiovaunuilla ympäri kaupunkia ja itken niissäkin.

Mutta lähijunissa en ole enää kuukausiin itkenyt. Lähijunissa en ole enää kuukausiin ajanut. Ehkä siitä kaikki kiikastaakin?