maanantaiaamuisin

Maanantaiaamu ja taas istun siinä. Hiljaa niin kuin suu olisi ommeltu kiinni. Tuijotan pöydän marmoripinnan kuvioita, en nosta katsettani koko tapaamisen aikana. Puren huulta niin kovaa, että tunnen sen veren metallinmaun suussani. Jokainen lihas on kireäksi pingottunut, kivusta ja jännityksestä. Välillä tuntuu kuin aika hidastuisi, maailma loittonisi minusta tai minä valuisin jonnekin siitä. Sitten se taas palaa kohisten, kellon tikitys ikkunalaudalla verhon takana ja jääkaapin hurahdukset, vanhan talon kolina.

Muutaman kerran se kysyy, niin kuin minä eniten inhoan: Mitä mietit? Räpyttelen kyyneleitä, puren huulta. Tuntuu, etten saisi suutani auki vaikka tahtoisinkin, en sanaakaan kuuluviin. Kuin olisi fyysisesti mahdotonta puhua, kuin olisin unohtanut koko taidon.

Puhuminen on kaikkein vaikeinta. Puhuminen minun ajatuksistani, minusta. Ajatukset hajoavat, kiertävät kehää, pakenevat. Niin käy usein, kun haluaisin olla kaikkein parhaimmillani. Sellaisten ihmisten kanssa, joista pidän kaikkein eniten. Silloin, kun puhuminen tuntuu kaikkein tärkeimmältä. Se, että osaisi sanoa jotain säihkyvää, kääntää toisen huomion itseensä, olla hetken kaikkein kiinnostavin olento maan päällä.

Kirjoitettu, se ei paina rahtuakaan siitä mitä sanottu. Kirjaimet voi punoa tarinoiksi ja heittää sitten menemään. Siksi minä maanantaiaamuisinkin istun siinä, suu kiinni unohtuneena ja maalaan sanoiksi sen marmorin ja kellontikityksen. Ja ehkä siksi, että olisi jotain, mihin tarttua. Jotain, millä pitää kaikki kasassa.