Kaksi kertaa viikossa,
maanantai- ja keskiviikkoaamuisin minä istun sitä vastapäätä, syvälle nojatuoliin
kaivautuneena. Nostan jalat alleni kippuraan, sormeilen äidin vanhaa sormusta
tai katselen vastapäisen kerrostalon tähtireliefejä. Se kysyy mitä kuuluu ja
joka kerta minä naurahdan, sanon ettei mitään erikoista, vähän kiirettä vähän
stressiä ja kaikki ok. Se kysyy mikä sinua painaa, mitä sinä kaipaat, rakkautta
vai isääsi vai sittenkin jotain muuta.
Minä sanon, että
kaikki on oikeastaan jo paljon paremmin ja joinain hetkinä onkin. Kevätvalo on
kirkasta, tunnelin päästä se loistaa eikä tyhjään hyppääminenkään pelota. Sitten
yhtäkkiä suru taas hulmahtaa minun ylitseni ja lyö minut lakoon. Minä makaan
jossain sängyllä lattialla siellä minne milloinkin putoan ja itku tulee kouristuksina,
huutoina. Kipu on minussa tiukemmassa kuin mikään, se kuluttaa minua ja vie
minun värini mutta minä vain en uskalla laskea siitä irti.
Kadonnut poika
tuli takaisin, puolihuolimatta ja niin lähelle, että minun rajani katkesivat
paukahtaen enkä minä edes yrittänyt. Se selitti vähän, vuodatti paljon ja
hetkessä minä olin taas kuin hunajaa, notkeaa ja makeaa niin kuin minussa ei
mitään muureja tai viikkokausien kipua olisi ollutkaan.
Tänään se puhuu
kuin rakastunut koulupoika ja minä olen vanha ja ikävä ja kipeällä sykkyrällä
sängynnurkassa koska ei se minusta puhu, nyt eikä kai ikinä. Enkä minä edes
sure sen sanoja, jotka saattavat olla mitä vain kiiltävästä pinnasta keveään
hullaantumiseen tai pelkkään elämänhaluun.
Minä suren
itseäni kun kuvittelen surevani sitä, kuvittelen että minulla olisi jokin
paikka tai tila surra. Kuin se olisi minussa, siellä missä on kipu, kuin minä
olisin taas päästänyt sen ihoni alle vaikka ei se sinne edes pyri. Kuin minä
taas kävelisin kapealla nuoralla ja voisin koska tahansa horjahtaa, pelkästä
henkäyksestä. Kuin minä taas antaisin toiselle ihmiselle suurimman vallan
minuun. Kuin minä kerta kerran jälkeen löisin pääni kipeästi siihen samaan,
umpikovaan puuhun tai kiviseen seinään. Tieten tahtoen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti