Minä olen kovin kiintynyt suruun. Kipeään mieleen ja polttaviin kyyneleisiin. Suruun on helppo jäädä piehtaroimaan tai makaamaan paikalleen. Kietoutua sen syliin. Tarttua kiinni viimeisillä voimillaan ja hukuttautua suolaiseen tulvaan. Suru on tuttua, se on turvallista, sen minä osaan. Se on ollut minun kotini niin kauan, että pelkään painaa sen oven kiinni takanani. Pelkään astua tyhjän päälle. Pelkään tarttua ilon käteen, koska se on uusi. Minä en tunne sen kasvoja enkä pelaa sen säännöillä. Minä pelkään, että se kuitenkin vetää maton minun jalkojeni alta heti, kun en ole tarkkana.
Joskus keväämmällä, viikkoja sitten minä takerruin särkyneeseen sydämeen. Sitä ennen oli ollut toinen särkynyt sydän ja paljon palasia. Ja sitten se kaikkein suurin suru. Olin niin tottunut siihen, että on ikävä. En osannut olla ilman. Itkin väkisin lenkkipolulla ja ajattelin, että nyt keväällä, lempeässä auringonpaisteessa tekisi vain mieli hymyillä, ihan kevyesti. Ilman suuria suruja. Minä halusin vain olla iloinen ja huoleton, mutten osannut. En uskaltanut.
Onneksi tuli lisää aurinkoa. Keveitä suudelmia. Kauniita hymyjä. Lupa hengittää ja nauraa. Sellainen lupa pitää joskus antaa itselleen. Kyllä minä olen sen arvoinen.
Ihana serkku mietti, mitä se tarkoittaa kun sukkahousuissa on tusseja ja arvet on mustetta. Että ehkä se on juuri sitä, kun on liian kauan kantanut niitä suruja ja ongelmia eikä osaa päästää irti. Piirtää niitä arpia tummemmiksi koska on turvallisempaa olla toipilas. On helpompaa, kun on joku ketä syyttää. Teininä minä toivoin, että murrosikä ei loppuisi koskaan. Sitten olisi aina lupa olla oikukas ja kiukutella. Paiskoa ovia ja olla hankala ja kitkerä. Loukata ja loukkaantua.
”I’m too young to know I’m young
I’m too selfish to be strong
am I too old to allow my adolescence to go on?”
En tiedä, ovatko mustearvet oikeasti sitä, mutta se kuulostaa uskottavalta. On minulla ihan oikeitakin arpia, piilossa nahkatakin alla, ihon alla. Mutta sellaisia pitääkin olla. Ihmisten pitää joskus mennä rikki, että ne mahtuvat kasvamaan ja liikkumaan. Ja pitää olla vähän rikkinäinen, että näkee toistenkin säröt. Muuten niitä ei ehkä osaa huomata ja sitten surusta tulee vihaa ja vihasta katkeruutta. Vaikka eivät haavat ole vihaa, ne ovat pelkoa. Ja pelon kanssa voi elää.
Sitten kun on tarpeeksi vahva, tarpeeksi hyvä olla, kestää senkin että välillä itku tulee ihan yhtäkkiä. Lenkin jälkeen hikisissä vaatteissa, varoittamatta ja ilman syytä. Se säikäyttää, mutta sillekin pitää antaa lupa tulla. Pelon kanssa voi elää. Niin minä olen päättänyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti