Haluaisin istua tässä lattialla, lämpimän patterin edessä ja syödä vuorotellen kuorittuja ja lohkottuja omenia ja marjamuroja. En osaa päättää, kumpia haluaisin enemmän. Molemmat ovat turvallisia, kun melkein mikään muu ei ole.
Nämä päivät ovat täydellisiä, mutta ehkä minun on vaikeaa kestää täydellisyyttä. Kaikki on hyvin, enemmänkin ja sitten joku pienenpieni asia, ilme tai ele, saa minut taas raiteiltani ja vinoon. Sen pojan puhelimen tekstiviestiääni. Minä jäykistyn ja lakkaan hymyilemästä, koska olen olevinani varma, että se on joku tyttö; se tyttö. Se poika huomaa, muttemme kumpikaan sano mitään. Kohta se menee ja halaa minua ja hymyilee vain hieman väkinäisesti, kaikki on melkein kuin aina ja silti minä joudun puremaan huulta, etteivät kyyneleet alkaisi valua ennen kuin se painaa oven kiinni perässään.
Minä makaan lattialla huonossa asennossa ja kuuntelen surullisia lauluja, viivyttelen kauppaan menoa, illallisen laittamista, ettei minun tarvitsisi nähdä ketään muuta. Ja kun vihdoin nousen, vaalea tukka sekaisin, vanhoissa tennareissa ja farkunlahkeet käärittynä näytän pikkupojalta tai variksenpelätiltä.
Valikoin hyllystä kahvipaketin, jossa on kolmenkymmenen sentin alennuslappu, mutta se ei kuulukaan siihen pakettiin ja myyjä alkaa kysyä minulta miksi siinä on sellainen lappu ja toinen myyjä kysyy mistä löysin sen kahvipaketin ja minun perääni kertyy kymmenen ihmisen jono ja ne kaikki tuijottavat minua vihaisena. Ja minä hermostun, sanon ettei se ole minun vikani että siinä paketissa on se lappu en minä ole täällä töissä minulle on yhdentekevää maksaako se paketti kolmekymmentä senttiä enemmän vai vähemmän. Ja myyjä hermostuu takaisin ja haluaa väkisin selvittää sen sotkun ja siinä vaiheessa kun vihdoin saan sen kahvipakettini, tuohtumukseni nolottaa minua jo, mutta myyjä ei anna minulle anteeksi vaikka yritänkin toivottaa hyvää iltaa tavallista ystävällisemmin.
Keittiössä ajaudun suukopuun ärsyttävän italialaisen tytön kanssa, ensin se valittaa miksi sen on pakko puhua muita kieliä englantia ranskaa miksei kaikki vain voisi puhua italiaa kun se on maailman kaunein kieli. Sitten se alkaa väittää minulle vastaan siitä, miltä kurpitsan pitäisi maistua minä sanon että siinä on mieto maku ja tähän aikaan vuodesta ei aina sitäkään. Ja se sanoo, ehkä siellä mistä sinä tulet, mutta siellä mistä minä tulen, kurpitsassa on paljon makua. Hyvä on, ehkä siellä mistä sinä tulet kurpitsassakin on paljon makua, siellähän kaikki on paremmin menisit sitten takaisin sinne.
Ja se ei sano minulle enää sanaakaan alkaa puhua italiaa eikä edes hyvästele. Ja minä paiskon tavaroita, haen kirjan ja esitän, että luen sitä kun en jaksa niitä muitakaan, pakistanilaista miestä joka loukkaantui minuun jo viime viikolla, kun se alkoi neuvoa minulle miten kuskusta keitetään ja minä sanoin kiitos minulle riittää tämä ohje tässä paketin kyljessä. Tai sitä portugalilaista tyttöä, jolla on jalka paketissa ja joka puhuu pelkkää portugalia eikä koskaan sano minulle sanaakaan. Tai tsekkiläispoikaa, joka tuijottaa minua kuin koiranpentu. Ja minä pakenen takaisin siihen vanhaan rooliin, jossa en tarvitse ketään ja jossa kukaan ei vain tajua. Laulan hiljaa onnen tähtiä, mutta eiväthän ne edes ymmärrä.
Minä inhoan olla se, jota ei kutsuta mukaan. Minä inhoan olla se, joka ei kuulu porukkaan. Ja silti minä itse työnnän ihmiset pois luotani, minä olen niin tottunut siihen osaani etten osaa muuta. Niin kauan kuin en osaa odottaa huomiota ja kauniita sanoja ja sitä, että minäkin kuuluisin johonkin, osaan olla sellainen tyttö joka saa tuon kaiken aikaan. Mutta heti kun alan kuvitella, että asiat voisivat aina olla niin, tässä voisi olla minun paikkani, kaikki menee solmuun ja minä tulen takaisin omaan pimeään huoneeseeni, en sytytä valoja enkä edes kynttilää, kynttilät ovat kauniita ja kodikkaita mutta miksi tuhlata kumpaakaan minuun.
Makaan kylmällä lattialla liian vähissä vaatteissa, kuin minä itseäni kiusaamalla voittaisin jotain. Laitan soimaan kaikkein surullisimmat, kaikkein itsesäälisimmät laulut (laittaisin ne videot tänne, mutta edes sitä en tänään osaa) ja itken omaa kurjuuttani vaikka se on niin pohjaton ettei se itkemälläkään sulaisi pois. Enkä laita sille pojalle viestiä, tulisitko tänne ja pitäisit minulle vähän seuraa tulisi parempi mieli. En, koska minä en ole heikko enkä minä ansaitse tähän kurjuuteen mitään helpotusta. Niin minä haluan ajatella ja maata siinä maailman loppuun asti niin kuin ylevämpikin marttyyri.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti