keskiviikko 15. joulukuuta 2010

mä luulen et meille ei kerrottu koko totuutta

Ei ole tarpeeksi sanoja Pietarille. Halusin vihastua kaikille niille, jotka koko ajan valittivat. Lumisohjosta, jääpuikoista ja liikenneruuhkista. Niille jotka eivät uskaltaneet käydä suihkussa eivätkä syödä mitään. Niille, jotka uivat käsidesissä ja nyrpistelivät nenäänsä hotellihuoneiden kuvitellulle rasvanhajulle.

Minusta kaikki oli kaunista. Kiertoajelun oppaan paksu suomen kieli, hullunkuriset sanat ja suorasukainen historia, jossa vilisivät ahneet kapitalistit, sosialismin onnenaika ja kevytkenkäiset tsaarit ja keisarinnat. Toinen toistaan prameammat palatsit, kirkot jotka oli muutettu uimahalleiksi ja sitten taas takaisin Jumalan huoneiksi, lumiset puistot ja joka puolella säihkyvät valot. Ruusuhuivit, karvahatut, tryffelit, grammoissa tilattava votka ja halpana virtaava neuvostosamppanja. Kummalliset kirjaimet ja ihmiset, jotka vastasivat kaikkiin kieliin venäjäksi. Kahviloiden kauniit tarjoilijapojat. Sinne minä olisin voinut jäädä, slaavilaiseen melankoliaan ja huikentelevaisuuteen, vanhaan maahan.

Pariisilainen ystävä ajoi Moskovasta minua tapaamaan. Istuimme japanilaisessa ravintolassa, söimme kaikkia ruokia paitsi japanilaisia, joimme venäläistä samppanjaa koska se oli listan halvin viini. Puhuimme ranskaa pelkästä puhumisen ilosta, yksi venäläinen tyttö ja yksi suomalainen ja hetken tuntui kuin olisimme saman ihon alla, niin samanlaisia tunteita viinistä virtasi meihin. Saatoin tytön junaan ja kävelin yksin kotiin Pietarin illassa. Eikä tarvinnut pelätä mitään.

Paluumatkalla Allegron ravintolavaunussa puheessani vilahtelivat Pietari, Bryssel ja Pariisi. Kaukaiset maat ja kielet, ilta oopperassa ja ties mikä sellainen, mistä ylväät tytöt puhuvat.

Taikahuilun jälkeen seisoin oopperatalon lämpiössä, söin cocktailpaloja ja katselin lumista Töölönlahtea. Pyörittelin viinilasia kädessäni ja puhuin toimeentulotuesta, perusturvasta ja syrjäytyneistä nuorista. Molemmissa maailmoissa oli kotoisa olo.

Tänään pauhasin vielä akatemiasta ja tyttö yläasteelta sanoi: sinä et sitten ole yhtään muuttunut, ylpeä aatteensa nainen. Hämmennyin. Näkikö joku siinä alistuneessa ja palasiksi lyödyssä tytössä jotain noin voimakasta ja varmaa? Minä kun en näe vieläkään.

Ei kommentteja: