Sellaiset ihmiset, jotka tietävät arvonsa. Tulevat ja ottavat paikkansa, koko tilan silloin kun niitä huvittaa. Sellaiset kovaääniset tytöt, oi niin tyttöjä ne melkein aina ovat, jotka makeilevat kaikille pojille ja halutessaan saavat toiset tytöt tuntemaan itsensä näkymättömiksi. Ne tekevät minuun kylmiä väreitä, säröjä ja epävarmuutta. Niin, että nipistän suuni kiinni, en rohkene hymyillä enää ja alan vältellä katseita. Ne tuhlaavat kaiken ilman ja kaiken valon ja saavat minut painumaan maata myöten.
En tarvitsisi niitä nyt, kun muutenkin olen hauras. Haluaisin sanoa: inhoan työtäni mutta tiedän, että sellaisista ajatuksista tulee pelkästään pahempi olo. Se vain saa minut tuntemaan, etten osaa mitään ja ettei minusta ole tähän, mihinkään. Se tukahduttaa minut, minun intoni ja luovuuteni ja kaiken palon. Enkä jaksa, en jaksa olla se tyttö joka kulkee selkä suorassa, puhuu kirkkaalla äänellä kaiken sen mitä mieleen tulee ja uskaltaa katsoa silmiin mitä tahansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti