Illalla istuin työväentalon portailla tovereiden kanssa ja odotin uutisia Säätytalolta. Ajat ovat pelottavat mutta toivoa täynnä, kirjoitin italialaiselle ystävälle.
Tänään kiemurtelin elokuvateatterin penkissä ja yritin selvitä loppuun asti. Välillä suljin silmät ja välillä purin hampaita yhteen. Musta joutsen oli kamala, kamala elokuva. Rautatientorilla ilta-auringossa maailma kirveli silmiä.
Alepan pullonpalautuskoneen luoksekin oli leiriytynyt niitä romaneja. Yritin valita riisimaidon ja kauramaidon väliltä ja olla näkymätön. Kuitenkin ne tulivat minun perässäni kassalle, lapset saivat jäätelötuutit. Minä annoin niille pussin salmiakkiaakkosia, vaikka hetken aprikoin, ovatko ne vielä tottuneet salmiakkiin. Kohteliaasti ne kiittivät.
Junassa kuuntelin yhden virolaisen miehen juttuja kodistaan ja Suomen palkkatasosta, joka puoliksi pakottaa lähtemään. Pasilassa viereen rojahti kaksi vuosien liottamaa änkyrää. Minä pidätin henkeä ja luin Tove Janssonia, kiitin kun ne yrittivät Huopalahdessa tehdä tilaa. Jos on kova, tuntee itsensä pahaksi; jos pehmeä, samalla kertaa naiiviksi ja ylenkatseelliseksi. Silti ei saa lakata yrittämästä.
Aseman puutalon edessä sain roskia silmiin. Tuomet kukkivat, tuoksu on huumaava ja joka paikassa, peittää vanhan viinankin hajun. Taivas ei illalla enää ole taivaansininen vaan pikemminkin valkoinen, sellainen kuin yötön yö aina on. Tämä hullu, kaunis maa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti