Kaimalla oli huolia. Se paiskoi ovia, puhkui ja puhisi. Se on jotenkin niin samanlainen kuin minä, pikkuisempi vain. Käyttää liian lyhyitä hameita, tykkää pojista ja puhuu räävejä. Ei vielä uskalla sanoa kaikkea ääneen, mutta pienimmästäkin eleestä ne voi lukea. Tänäänkin siitä näki heti, että jokin on vinossa.
Yritin jutella kevyitä, sitten vähän halata ja kuunnella. Enhän minä tiedän, millaista on olla 20 ja elää neljättä vuotta saman pojan kanssa. Enhän minä tiedä, millaista on perustaa ensimmäinen oma koti yhdessä jonkun kanssa. Tai ylipäänsä.
Minä olen se, joka rakastuu joka viikko uuteen poikaan. Yleensä sellaiseen, jolla on jo joku tyttö. Liian nuoreen tai johonkuhun, jonka luokse pitäisi erikseen matkustaa. Minä olen se, joka voisi unohtaa kaikki pojat, jos saisi pelastaa orpoja Afrikassa.
Ei meillä ole helppoa kummallakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti