Makaan kylmällä
lattialla ja pelkään kivun aaltoja. Niiden huuhtoessa ylitseni kaikki jäseneni
kivettyvät ja hiki kirpoaa otsalle. Kipu huljuu minun ylitseni kuin jossain
tuolla joku tuikkailisi teräviä neuloja tai puukkoja Riikan näköisen
voodoonuken selkään.
Noidannuolet,
migreenikohtaukset jotka tulevat rajumpina kuin koskaan, kuvotukset,
kuukautiskrampit, viikkokausia jatkuvat flunssat, jäykät leukaperät ja
ratkeilevat suupielet. Paha puskee minusta ulos mitä tahansa reittiä. Pelko
tahtoisi eroon minusta ja kun en uskalla tuntea sitä läpi, se tihkuu ulos
verenä ja särkynä.
Kipua on
helpompi itkeä kuin surua, siihen on melkein lupa. Mietin, voiko surun itkeä
loppuun. Lakkaavatko kyynelet valumasta sitten vai tuleeko niitä aina uusia ja
uusia.
Näin unta, jossa
olin jossain matkalla, Venäjällä tai Japanissa tai jossain sillä välillä.
Suuren, iloisen, kovaäänisen porukan kanssa. Yhtäkkiä kaikki päättivät lähteä
yhdessä johonkin, mutta minä en ollut vielä ehtinyt kuivata tukkaani, en
meikata kasvojani. Pyysin viittä minuuttia lisää ja kaikkien ilo kuoli. Ne
itkivät kiukkuaan ja sättivät minua ja jättivät sitten yksin. Yksin minä
matkasin johonkin kaukaiseen kaupunkiin, peloissani, kun kaikki muut olivat
menneet.
Minä tahtoisin
olla se, joka saa maailman näyttämään kauniilta, se, jonka kanssa vietetään
kepeitä iltoja. Mutta minä olen se, jonka edessä hajotaan, se, joka pelottaa ja
pelottaa pois. Eikä kukaan jää, kun minä hajoan tai pelkään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti