saumoista ratkesivat mieleni vaatteet

Yhtäkkiä todellisuus hajoaa. Töiden jälkeen olen puuhaillut vähän ja ottanut rauhallisesti. Ruokaa, tiskejä, muutama luku kirjasta ja lasi viiniä. Mietin, lukisiko vielä yhden artikkelin vai siivoaisiko vähän.

Sitten valahdan lattialle istumaan. Yhdessäkään lihaksessa, yhdessäkään jäsenessä ei tunnu olevan rahtuakaan voimaa. Minä vain valun lähemmäs maata ja kyynelet valuvat minun silmistäni vaikka en edes tiedä miksi.

Pitkän aikaa istun siinä, koska en keksi mitä muutakaan tekisin. Kun löydän pienen voimanrippeen, kapuan sängylle makaamaan ja painun patjaan kiinni. Poskille valuva itku tuntuu olevan ainoa, joka pitää minua kiinni tässä maailmassa vaikken edes tiedä mitä itken. Jossain taustalla laulaa Haloo Helsinki. Onneksi, koska niin kornit laulut tarkoittavat että maailman on pakko olla vielä olemassa vaikka minä en sitä tunnekaan.

Itku tulee kuin impulssi, kouristuksin ja sykäyksin, lihasmuistista. Kuin se olisi vain tapa reagoida, ainoa tapa jonka osaan. Mihinkään ei oikeastaan satu, ei sydämeen eikä muuallekaan. Tunteita ei tule, on vain fysiikka. Ehkä senkin on pakko olla olemassa?

Viikko on ollut niin käsittämätön. Käsittämättömän täynnä, käsittämättömän hyvä. Irtisanouduin ja yhtäkkiä sain kutsun kolmeen työhaastatteluun. Kokeilin sanoa ei eikä maailma siitä hajonnut. Sain kuulla sellaisia sanoja, joita olen odottanut kuukausia ja sellaisia, joita en uskonut koskaan kuulevani. Ihmiset tulivat lähemmäs, pyytämättä, niin lähelle etten tiennyt sellaista olevankaan. Elämä on pikakelauksella ja vaikka olen vasta valmiina ponnistamaan, tiedän jo, että putoan sittenkin jaloilleni.

Mutta ei repaleinen tule ehjäksi kerralla. Ja vaikka paljon oppiikin, ei kaikkea kerralla. Jossain ovat kaikki ne vanhat tavat, kipeinä kohtina ja yhtäkkiä ratkeavina haavoina.

Tiedän, että kaikkea on. Käsiä, jotka tarttuvat kiinni, pitävät pystyssä ja ottavat kopin. Mieli vain ei aina tiedä, tai keho. Jokin minussa, mikä on hitaampi muutosta.