katumusharjoituksia

Tänään juoksin monta kilometriä pakkasessa ja lumihangessa, enkä pysähtynyt vaikka kuinka sattui. Siivosin koko kodin ja vein roskiin kolmen kuukauden lehdet ja maitopurkit, säilyketölkitkin kahden ja puolen vuoden ajalta. En laittanut ruokaa. Enkä itkenyt ystävänpäivänä kertaakaan.

En ihan tiedä, mitä olen tehnyt väärin. Silti elämä tuntuu rangaistukselta. Ehkä auttaa, jos pyytää anteeksi?

Tai ehkä pitäisi antaa anteeksi itselleen.

le père comme le compagnon de la mère

Ranskan tunnilla pelattiin tänään sellaista peliä, jossa täytyy ensin kirjoittaa paperille kahdeksan sanaa. Sitten niistä keksitään lisää sanoja; ensin neljä, sitten kaksi ja sitten viimeinen sana. Sen viimeisen sanan pitäisi jotenkin kuvata niiden sanojen keksijää. Alkeellinen psykologinen testi tai hauska leikki; Frederic haluaa joka tapauksessa aina pelata sitä.

Minun viimeinen sanani oli père, le père comme le compagnon de la mère. Isä. Parini, noin viisikymppinen nainen, ihmetteli, miten sellaisista sanoista kuin kirjat, lapset, meri ja rakkaus voi päätyä isään.

Tiesin kyllä, miten leikki päättyy. Lopuksi pitää kertoa oma sanansa koko luokalle ja perustella, miksi se sana kuvaa minua tai mitä se minusta kertoo. Siksi en olisi halunnut, että minun viimeinen sanani on isä. Mutta joskus kaikki päätyy isään.

Kun vuoroni tuli, kerroin että minun sanani on isä. Sanoin, että isä on minulle tärkeä. Että isäni on kyllä kuollut, mutta hän on aina ollut idolini.

Kun kierros oli käyty loppuun, parini hyökkäsi välittömästi kimppuuni: Onko siitä kauan, kun isäsi kuoli? Siitä ei varmasti ole kauan. Oliko se onnettomuus? Nainen ei malttanut edes esittää kysymyksiään ranskaksi.

Sanoin, etten halua puhua siitä. En ventovieraille. En ranskan tunnilla.

Mietin, kuulostinko lapselliselta. Olinhan itse ottanut isäni puheeksi. Kuulostinko siltä, että minuun sattui? Näytinkö juuri sen, mitä en halunnut vierustoverini näkevän? Sen, jonka kuitenkin haluaisin kaikkien maailman ihmisten näkevän.

Jos tulisi joku, joka kysyisi vain: Voitko hyvin? Onko kaikki kunnossa? Onko sinulla paha olla? Miksi silmäsi eivät enää naura? Miksi olet vihainen? Miksi itket lähijunissa?

Mutta ei kenellekään ole lupa kysyä isästä, ilman lupaa.

kiitos hyvää

Ystäväni kysyi, mitä kuuluu. Ystävän tunnistaa siitä, että sille voi vastata rehellisesti silloinkin, kun se kysyy, mitä kuuluu.

Sanoin: Haluaisin sellaisen tavallisen elämän. Murehtia vain tavallisia asioita.

Ystäväni kysyi, millainen se tavallinen elämä on.

Sanoin: Sellainen, ettei olisi ongelmia. Tai olisi vain tavallisia ongelmia. Sellaisia tavallisen kokoisia. Ja vähän tavallisia ihmeitä. Sellainen nuoren tytön elämä.

Ystäväni sanoi, ei sellaista tavallista elämää olekaan. Se romahtaa välttämättä.

Sanoin: Tiedän. Mutten olisi halunnut romahtaa ihan vielä. Olisin voinut elää vielä vähän aikaa niin kuin tavalliset ihmiset. Ne, joilla ei ole koko aikaa ikävä ja kyyneleitä käsissä. Ne, joiden ei tarvitse pitää liikaa huolta. Ne, jotka eivät halua paeta.

Siinä me istuimme, ravintolan pöydässä, sydämet avoinna puoliksi syötyjen pitsojen äärellä tai vieressä.

Tarjoilija tuli ja kysyi, onko tässä pöydässä kaikki hyvin.

Vastasimme: Kyllä on, kiitos kysymästä.

tunturirakka on särmikästä kivilouhikkoa

Ihmisestä katoaa liian nopeasti se säihke, johon ensimmäisenä kiinnitti huomionsa ja ihastui. Ihastuminen voi olla platonistakin, vain se tunne, kun kohtaa ihmisen ja luulee nähneensä siinä ihmisessä jotain erityistä; jotain, joka meitä kahta voisi yhdistää. Jotain sellaista, jonka haluaa oppia tuntemaan ja jota haluaa vaalia.

Kun se säihke himmenee, herkkyys muuttuu naiiviudeksi tai pelästyy karkeita sanoja. Huomaavaisuus vaihtuu ylisuojelevaan paapomiseen. Me paljastumme ihmisiksi. Me emme koskaan ole vain jotain säihkyvää, meissä on monia kulmia.

Niiden kulmien ja särmien hiominen vasta on se vaikea osuus. Se tekee kipeää ja vaatii kärsivällisyyttä. ”Tunturirakka on särmikästä kivilouhikkoa. Rakkaus on hiomista ja hioutumista.” (Maija Paavilainen.)

Siksi joskus sattuu, kun joku kertoo, että meistäkin välitetään:
”rakkaus tekee katkeraa
paatuneeseen omatuntoon
hän ihmistä satuttaa
kun ihmisyyden hoitaa kuntoon”
(Juice Leskinen).

Eivät timantitkaan hiomatta osaa kimmeltää.

se tyttö

Olisi ihanaa olla Se Tyttö, joka kutsutaan kaikkiin juhliin. Se, jolla on suloisimmat huulet ja hauskimmat jutut. Se, jota ilman ei koskaan ole niin hauskaa kuin sen kanssa. Se laiha ja paksutukkainen.

Jos olisi se tyttö, josta kaikki tytöt pitävät ja se, josta kaikki pojat pitävät. Se, joka tuoksuu aina hyvältä.

Ja sitten joskus, kun onkin se, ei edes tiedä, miten pitäisi olla. Kun tuntuu siltä, että joku haluaa minun olevan juuri tässä. Kun joku hymyilee juuri minulle ja se hymy on aito. Se on vähän pelottavaa.

Mutta silti, olisi ihanaa olla se.

tänään kaipasin talvista helsinkiä

"Lumisateen ennustettiin jatkuvan ainakin huomiseen, ajokelistä varoitettiin, pakkanen kiristyisi ja tulisi sellainen yö, jolloin vanhukset juuttuisivat lumihankiin, kodittomat paleltuisivat jäätyneiden venepressujen alle, mutta kummilapset Nepalissa saisivat postikorttinsa."

-Lumipäiväkirja, Joel Haahtela

Kävely öisessä, lumisessa Helsingissä on jotenkin nurinkurista ja melkein mahdotonta, mutta se saa maailman asettumaan hetkeksi oikeaan paikkaan. Lumeen hautautunut maisema lohduttaa hyvinvointiteorioiden tavaamisesta ja itkusta kipeitä silmiä. On hetken lupa hengittää, joskus vielä nauraakin. Tila ja aika yhtä aikaa, yhtä paikallaan.

Lunta varrottiin vuosia, sen katoamisesta kohistiin ja kun se sitten tuli, kokonainen kansakunta ja puoli Eurooppaa meni sekaisin. Kodit jäivät ilman sähköä ja autot juuttuivat penkkoihin. Pietarissa vanhukset hukkuivat myrskyyn. Huomisaamuna VR:n junat eivät taaskaan kulkisi. Ja tämä on maa, jonka lävitse kulkee pohjoinen napapiiri.

Lumessa on jotain lohdullista; siinä, että talvi tuli sittenkin, vihdoinkin. Ehkä meillä on vielä mahdollisuus. Tai ehkä meillä on uusi mahdollisuus.

jurmo

Oltiin kesällä Jurmossa. Se on piskuinen saari Turun ulkosaaristossa, puolessa välissä Helsinkiä ja Tukholmaa, lähimpänä merta. Siellä asuu muutama ihminen, kaksi alpakkaa ja paljon lintuja. Siellä on kanervia ja pyöreitä kiviä ja kaunista. Löysin muistikirjastani tänään ajatuksia Jurmon matkalta.

"17.8.2007

Olin unohtanut, mitä kanervat ovat. En muistanut miltä tuntuu kävellä metsäpolkua ja pysähtyä välillä noukkimaan suuhunsa tuoreita marjoja. En muistanut miten sileältä meren pyöreiksi hiomat kivet tuntuvat kämmeneen.

Täällä saaressa avuttomuus tuntuu erilaiselta kuin kaupungissa. Jotenkin turvalliselta ja lohdulliselta. Kaupungissa avuttomuus on pelkoa ja toivottomuutta. Sitä halutaan hallita kielloin ja rajoituksin. Ja mitä enemmän aitoja pystytetään, sitä enemmän on pelättävää.

Täällä luonnon helmassa on helpompi tunnustaa vajavaisuutensa. Se, että asiat menevät niin kuin niiden kuuluu eikä elämää kannata turhaan yrittää kahlita, kun ei sitä kuitenkaan saa kiinni.

Kaupungissa voi pärjätä rahalla ja kauniilla ulkonäöllä, kirjaviisaudella tai tosi-tv-maineella. Mutta kuinka viisas onkaan se, joka tuntee meren ja lintujen äänet, tietää kukkien nimet ja osaa elää vuoden kierron mukaan, kellosta ja kalenterista huolehtimatta.

Kaupungissa ei koskaan ole näin paljon tähtiä."

Hiukan naiveja sanoja, vaikka kumpusivatkin vilpittömästi maalaistytön sydämestä. Onnellista siellä silti oli, vaikka ei kaupungissakaan oikeastaan ole vikaa. Syksyinen Helsinki on sekin melkein lohdullinen.