niin kuin jossain tv-sarjassa

On hetkiä, jolloin nojaan kyynärpääni myyntitiskiin ja pään kämmeniin, tuijotan kirjapinoja mitään näkemättä ja hymyilen typerästi. Pudistan päätäni; en sittenkään ole ihan varma, mikä kaikki on totta. Vasemman solisluuni alla on kipeä sinelmä, kosketan sitä kun en usko. Siihen sinä puskit otsaasi.

Hymyilen messuvieraille niin, että poskilihaksia kiristää. Hammaslääkäri sanoi, että se johtuu stressistä, mutta oikeasti minä vain hymyilen. Aidommin kuin uskoisin.

Kirjakaupan mummo sanoi luettuaan Nummen Karkkipäivän: "Minä ajattelin, että sinusta voisi tulla hyvä sosiaalityöntekijä". Eikä se tiennyt, että juuri se minusta piti tulla. Ja lopulta minusta tuli hyvä niin monessa asiassa.

päälaellaan

Yhtäkkiä tapahtuu kaikki, mistä olen haaveillut. Täydellinen työpaikka ja se sunnuntai-iltojen poika, joka tekee keskiviikoistakin vähän pyhiä. Virkamatkoja melkein ulkomaille ja sylejä, joihin hukkuu.

Ja minä, en edes yritä ymmärtää. Otan lasin viiniä, palan vuohenjuustoa ja kirjoitan Pariisin-ystäville. He tuntevat huikentelevaisuuden. Ja he katsovat sitä hyvällä, lempeästi.

sano taas: hei tyttökulta, sä kuulut mun kainalooni

Valimon juna-asemalla, viiltävässä tuulessa, sepitin jo ensimmäiset lauseet tähän tekstiin, mutta nyt nekin ovat kadonneet. En uskaltanut ajatella pidemmälle, muistikirja ei koskaan ole mukana yhtä aikaa ajatusten kanssa. Haluaisin kantaa sitä aina mukanani ja samalla pelkään, että muistikirja tekisi minusta yhtä hullun kuin niistä seitsemänkymmentäluvulla väitöskirjojaan kirjoittaneista Etlan tutkijoista joista äiti aina kertoo.

Sanat pakenevat minua. Haluaisin kirjoittaa siitä pojasta, joka suuteli minua kylmin huulin tähtitaivaan alla, mutta pelkään että se oli pelkkää unta. Juna-asemalla muistin senkin ja villiintynyt perhoslauma lehahti siivilleen minun mahanpohjassani. En koskaan osaa olla niin huoleton kuin luulen. Haluaisin, että siinä pojassa olisi jotain kirjoitettavaa.

Haluaisin kirjoittaa kirkkohäistä, ammattiylpeydestä, siitä miltä tuntuu kun kukaan ei ymmärrä ja miltä tuntuu kun yhtäkkiä huomaa, että juuri tässä on oikea paikka ja kaikki nämä ihmiset tässä ympärilläkin tietävät sen.

Haluaisin kirjoittaa muistikirjoja, väitöskirjoja, kaikenlaisia kirjoja joita ihmiset panisivat kirjahyllyihinsä ja ihailisivat ja ottaisivat sitten uudelleen käteensä ja lukisivat taas! Mutten osaa muuta kuin näitä haparoivia sanoja.

Naapurinpojan naisvieras huutaa taas, korkealta niin kuin kurjet.

ei mitään sanottavaa

Tänään neuloin vain sukkia, liian isoja villasukkia yhdelle sivaripojalle. Tein pannukakkua. Värjäsin hiukset ja lakkasin kynnet. Luin kirjoja. Keitin kasviskeittoa.

En kävellyt kauppaan. En vienyt paketteja postiin. En kirjoittanut gradua. En käynyt juoksemassa. En edes ulkona. En taaskaan nähnyt sitä sunnuntai-iltojen poikaa vaikka piti.

Ehkä meitä molempia pelottaa.

En kirjoittanut mitään järkevää.

haluaisin aloittaa jokaisen aamun kuohuviinilasillisella

Aamulla ensimmäisenä, kello 09:18, minulle tyrkättiin käteen kuohuviinilasi. Odotin kakkukahveja, mutta joskus päivä on hyvä aloittaa vähän kimaltavammin. Asiakkaillekin oli helpompi hymyillä.

Palkkatöistä juoksin vapaaehtoistöihin; hymyilin, neuvoin, järjestin ja rohkaisin. Ja minulle sanottiin: "sä oot ihmeen järjestelmällinen, se on niin huojentavaa". Minulle, joka sunnuntaina sain loppuun kahden ja puolen kuukauden siivousurakan. Maanantai-iltana mietin: nyt saisin puolessa tunnissa tämän asunnon sellaiseen kuntoon, että voisin pyytää vieraita. Tänään aamulla laskin, että aikaa menisi jo tunti. Ei olla vielä kriisissä, muttei kaukanakaan.

On hassua, miten vähän joskus uskoo itseensä. Ja miten paljon joku muu uskoo. Miten erilaisena ne minut näkevät. Sitä kun osaisin mainostaa, ei olisi mitään hätää.

Kuohuviinin jälkeen olen juonut kahdeksan lasia arkiviiniä. Puhunut vähän ranskaa. Puhunut perheestä, siitä hyväksymisen tarpeesta. Flirttaillut kahdelle pojalle, ja sitten muutamalle muulle.

Voiko olla yhtä aikaa huolimaton ja järjestelmällinen?

ota hitaammin

Eilen unohdin kännykän kotiin. En käytä sitä koskaan, en vastaa, en kuule edes kun se soi. Eilen olin saanut kolme puhelua ja yhden viestin. Ja aika paljon sähköpostiviestejä, kun kerroin etten ole puhelimen päässä.

Kun olin lähdössä töistä, rannekello näytti itsepintaisesti 15.15. Mistä se tiesi pysähtyä samana päivänä, kun puhelimen kellokin oli kotona? Meneekö taas liian lujaa?

(Illalla kun pääsin kotiin, internetkin oli rikki.)

naamio

Minä haluaisin muuttaa sukunimeäni, vaihtaa uskontoni ja lähteä toiseen maahan.

Mitä minä vielä pakenen?