epämääräinen, hankala

Yhtäkkiä epämääräinen, hankala olo. Vaikka päivät ovat keveämpiä nyt, öisin puren silti hampaat yhteen niin että sattuu. Unet vaeltavat levottomia polkuja ja aamuisin aurinko hiipii silmiin aina liian aikaisin, kirveltäen.

Vapaalla on hyvä olla, tahtoisin vain pysähtyä tähän hetkeen, unohtua verkkaiseen aamupäivään ja laiskasti kirjoitettuihin riveihin. Huhtikuu on usein ollut se kuukausi, kun vanteet pään ja sydämen ympäriltä halkeavat paukahtaen ja askel on kevyt, kipu ei jaksa enää nousta kurkkuun ja maailma alkaa salaa kimaltaa. Tänä keväänä taakat ovat olleet niin raskaita ja yöt pitkiä, viikkojen mittaisia. En malttaisi odottaa että ote kirpoaa.

Sisko lähetti kortin, jossa pieni tyttö on vastatuulen armoilla. Kysyi: mikä nyt on? Kyllä se näkyy, kaikki se paha ja kipu ja ikävä. Minä en jaksaisi, uskaltaisi alkaa ajatella vastausta mutta tuntuu, että kauan en enää kestä huutamatta.

Eikä sitä oikeastaan tarvitse hakemalla hakea. On kaikenlaista, tekemätön gradu painaa omaantuntoon ja töissä nyt on tavallista, kamalaa aina paitsi vapaapäivinä. Koko ajan on kiire ja liikaa tekemistä, ihan liian usein tekee mieli syödä pullaa sen sijaan että lähtisi lenkille. Illat venyvät ja aamut ovat armottomia. Mitään suunnitelmaa ei ole, eikä suuntaa.

Mutta sitten on se, todellinen syy (ja tässä kohtaa kyyneleet karkaavat silmiin, kuitenkin). Se sydän, kuriton ja liian suuri, herkkä ja raskas, helposti särkyvä. Palasina jo, siruiksi jauhettu ja sieltä täältä hätäisesti paikattu, millälie parsinlangalla tai purukumilla. Se on niin selvää ja läpinäkyvää ja silti se vihlaisee niin syvältä, että nytkin istun tässä kirjoittamassa pelkkiä kummallisia lauseita enkä saa sanotuksi yhtään suoraa sanaa.

Rakkaudesta minä riudun, siitä kielletystä. Olen liian tiukasti kiinni jo, vaikka samalla näen yhä selvemmin, ettei mistään voi koskaan tulla mitään. En minä koskaan voita tässä, minä joka muutenkin aina häviän nämä pelit. Joka päivä päätän päästää irti, hellittää ja lakata, mutta mitä enemmän riuhdon sitä tiukemmaksi se lieka käy. Sitä minä itken, siihen minä väsyn, se minun päivistäni tekee tahmeita ja raskaita jaksaa.