sunnuntai 7. helmikuuta 2010

kevyet kengät

Tänään laitoin jalkaan siniset Vansit, ne keveimmät tennarit, joista alkaa kevät. Ne jotka ostin vuosi sitten, kun ensimmäisen kerran elämässä tuntui siltä, että voisi olla helpompaa olla onnellinen kuin onneton.

Kun kävelin pitkin Pariisia itku kurkussa, kiersin yhden museon näkemättä mitään, muistamatta siitä mitään nyt jälkeenpäin, seuranani kylmä, nälkä ja kipeä väsynyt pää – vain siksi, että tuntisin edes jotain – ajattelin, ettei askeleeni ole koskaan ollut näin raskas.

On se ollut. Minä olen menettänyt elämäni tärkeimmän ihmisen ikuisesti ja selvinnyt siitä. Minä pääsin yli siitä ja jatkoin elämääni. Minä olen se tyttö, joka selviää. Mistä tahansa.

Mutta minä tarvitsen tämän hetken. Minä tarvitsen luvan upota ja surra niin syvästi, surra koko suru loppuun niin etten lopulta enää jaksa edes olla surullinen vaan nousen mieluummin ylös, omille jaloilleni. Ihan ilman kenenkään apua.

4 kommenttia:

Tiina kirjoitti...

Mietin, ja yritän rivien välistä lukea, että onko nyt tapahtunut jotain kun olet noin surullinen?

Riikka kirjoitti...

jotain on tapahtunut, mutta se tuntuu niin sotkuiselta ja vaikealta käsittää, etten uskalla sanoa sitä ääneen, en ajatella liian syvälle, en kirjoittaa muisttiin muuta kuin päiväkirjan nurkkiin ihan salaa ja ihan hiljaa, koska muuten se tuntuu liian isolta ja raskaalta. minun jalkojeni alta vedettiin matto täysin yllättäen, rumasti ja kun päivät kuluvat, hämmennyn itsekin siitä miten kipeää se tekee ja miten paljon olen menettänyt varoittamatta. eniten kaipaan minun parasta ystävääni joka katosi kertarysäyksestä ja ihan helvetin paljon helpompaa kuin ajatella sitä, on kirjoittaa tänne jotain surullisia yhdentekevyyksiä.

kujalla kirjoitti...

Onneks tiiän, et oot selviytyjä. Joskus on parempi puhua muusta kuin siitä isosta ja pahasta asiasta, joka on vaan synkkä möykky. Meen tänään varaan Helmin kaa lennot Pariisiin. Toivon sinne paljon voimaa!

Riikka kirjoitti...

mä oon. jos en mitään muuta, niin selviytyjä mä oon. välillä mä pelkään, et se kovettaa mut.

möykytkin mä viel kestäisin, jos mulle annettaisiin niihin ees pienenpieni selitys. nyt en vittu vaan ymmärrä (sori et kiroilen, jollekin pitää). mut anna, pariisissa. vähän parempi.