Saint-Germain-des-Prés’n lettukioski oli palanut yön aikana. Kun laahustin sen ohi silmät turvoksissa ja sydän kipeänä, tiesin tarkalleen, miltä siitä tuntuu.
Tajusin, etten minä ole sellainenkaan tyttö, jolle järjestetään yllätysjuhlia. Nyt ne kaikki muut ovat alakerrassa odottamassa sitä tyttöä. Tyttöä, joka ei saa pelkästään juhlia vaan jonka vuoksi jätetään ja jäädään, lähdetään ja mennään sekaisin, muutetaan maailmoja ja maailmoista toisiin.
Minä istun yksin tämän kolkon huoneen lattialla ja takerrun siihen laihaan lohtuun, ettei minun ole pakko mennä sinne. Minä olen se toiseksi paras, ilman että kenenkään tarvitsee heittää sitä minun kasvoilleni, hieroa suoraan naamaan ja tunkea silmistä korvista sisään, niin että ilma loppuu. Tai ehkä minä vain kuulun toiseen kategoriaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti