Olen kuin varjo, joku sellainen jota päin kävellään kadulla eikä edes huomata. Joku väritön ja äänetön, joka saa seistä huoneen nurkassa eikä se ketään haittaa muttei kukaan kaipaakaan. Se jota ei koskaan pyydetä muttei kielletäkään. Sellainen joka sanoo kiitos ja vastaa kun kysytään eikä jää mieleen kummastakaan: ilkeydestä jos ei kiltteydestäkään. Se tyttö kaukaa Pohjolasta, se vaalea tyttö tai se joku mikälie on sillä nimikin joku mutta se on niin vaikea ettei me turhaan sitä opetella. Se haalea ja mauton, joka ei koskaan uskalla sanoa ei eikä kylläkään. Eikä oikein mitään. Joka ei uskalla vitsailla. Joka ei uskalla tanssia eikä laulaa eikä kimaltaa. Sellainen, joka tietää sopivasti kaikesta ja osaa vähän mitä vaan muttei ole missään mitään erityistä.
Ja niin minä teen, niin minä olen ja sellaisena minä itseni näen, en enää ihan arvottomana mutten minään tärkeänäkään. Muut, ne loistavat ja ottavat tilansa ja osaavat olla tylsiäkin tarpeeksi tyylikkäästi. Ja niiden kuuluukin saada rakkautta ja menestystä. Kun niille annetaan läksiäislahjoja ettemme unohtuisi ja kun niitä muistellaan vielä vuosien päästäkin, minä olen vain se haalea kaiku jostain. Jotain etäisesti tuttua.
Mutta kun minun kaunis ja nuori poikani piirtää perhosia toisille tytöille, en jaksa enää. Antaisitte minun pitää edes ne.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti