Olen tuhlannut viisi päivää miettimällä, miten sanoisin tšekkiläispojalle kuinka sen käytös hämmentää minua, loukkaakin. Kerrankin haluaisin puhua ääneen, mutta en koskaan näe sitä. Se ei koskaan tule, ei koskaan pyydä minua mihinkään eikä koskaan vastaa kutsuihini. Silloin kun näen sen, emme koskaan ole kahden. Eikä se tunnu enää kuuntelevan minua. Ei se enää edes näe minua. Kauan sitten se teki minut näkyväksi, sai minut kimaltamaan. Nykyään se vaikenee minut kuoliaaksi, ja kun se katsoo vain toisia tyttöjä, minä tunnen olevani näkymätön.
En tiedä, mutta jostain syystä olen sille nykyään pelkkää ilmaa. Joka kerta se kuitenkin sanoo minulle, että nähdään pian. Se puhuu kauniita, sokerisia sanoja. Ja sitä minä en ymmärrä. Voisin antaa olla, voisin unohtaa. Kuukauden päästä olemme toisissa kaupungeissa, toisissa maissa eikä minun tarvitsisi enää koskaan välittää siitä. Minä olen kohdannut monta väärää ihmistä ja minä tiedän, että nekin joskus unohtuvat. Olen oppinut selviytymään. Mutta nyt, vihdoin, haluaisin oppia myös selvittämään. Haluaisin osata kertoa, että tämä vaivaa minua. Haluaisin ymmärtää, mikä meni vikaan. Minä kestän toiset tytöt ja senkin minä kestän, jos se ei enää koskaan halua olla minun kanssani tekemisissä. Mutta sitä en kestä, että minulle sanotaan yhtä ja tehdään toista. En sitä, että minua kohdellaan epäoikeudenmukaisesti.
Nyt minä kirjoitan sille. Vaikka onkin tyhmää aina kirjoittaa. Vaikka se ehkä kiusaakin sitä. Vaikkei se ehkä koskaan vastaan ja vaikkei niillä sanoilla ehkä ole sille mitään merkitystä eikä asia enää muutu miksikään. Ainakin minä yritin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti