Istuin ratapihan kalliolla miettimässä. Alhaalta puistosta tulvi konemusiikkia enkä minä osannut tuntea oikein mitään. Eilen sanoin ystävälle, etten oikein osaa kirjoittaa nyt, kun mikään ei viillä liian syvältä. Elämä on ihan liian siistiä taipuakseen tarinoiksi.
Huomaan ajattelevani taas aikaa, aikaa taaksepäin. Yhtäkkiä on kulunut vuosi siitä, kun palasin Pariisista. Kuukausia siitä, kun viimeksi makasin alasti jonkun toisen sylissä tai tunsin niin kovaa, että sattui. En muista, koska pelkäsin viimeksi (mitään tärkeää) tai koska en luottanut huomiseen. Kaikki on järjestynyt, kaikki on hyvin. Minä tunnun ehjältä eikä sellainen helppo, kevyt tunne ole minulle koskaan ollut tuttu. Tuntuu, etten kaipaa mitään mutta olen valmis moneen.
Ja samalla, ihan ohuen ohuelti tuntuu, ettei tämä ole minä. Kun ei tapahdu mitään järisyttävää, on pakko keksiä sellaista. Kun en tapaa ketään, joka veisi jalat alta, haluan takertua jokaiseen, joka saattaisi.
Onko minussa mitään ilman yhtään kipua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti